Koirafestareilla - rotujen erottelua (kyseinen lehtiversio on julkaistu myös SENNENKOIRA-lehdessä 2/2014)

Pitkiä, pätkiä, levveitä (kainuulaisittain), laihoja, pyöreitä, soikeita, suoria, venkuloita, mustia, valkeita, pörröisiä, suorakutrisia, lyhyen mallin omaavia, raivokkaita, nauravia, velmuilevia, totisia, mietteliäitä, tuumailevia, ihmetteleviä, surullisia, apaattisia, yllättyneitä, pyytäviä, päättäväisiä, aapailevia, silmin nähden tyytyväisiä ja iloisia otuksia pitkin poikin, ympäri hallin laipioita. Kaikkea edellä mainittua edustavat nuo elävät olennot koirafestareilla.

On aina mielenkiintoista seurata sivusta puuskuttavia, läähättäviä, juoksevia, käveleviä, matelevia ja tallustelevia matkalaisia hihnoihin kytkettyinä. Osa tästä koirafestariporukasta on selvästi makkaran perään, toisia kiinnostaa vain luukojut ja yhtä ei voisi vähempää kiinnostaa esimerkiksi perässään laahautuvat häkit, jotka selvästikin tuntuvat turhanpäiväisiltä kapistuksilta muun kokonaisvaltaisen nauttimisen ohella. Toisilla vaikuttaa olevan jonkin sortin alituinen kiire ja hätä päästä kirmaamaan mahdollisimman joutuin miehittämättömälle maalämpäreelle, merkattua paikkaa tutkimaan...

Ja kysehän on ihmisistä, koiranäyttelyissä. Jos joku sattui otsikon johdattelemana luulemaan jotain muuta, pahoittelen suuresti. Mutta kyllähän minäkin tykkään juoksennella nykyisin pää neljäntenä jalkana pitkin koiranäyttelyalueen laipioita ja tutkia välillä sen keskustaakin. Mutta aina ei ole ollut kuitenkaan näin. Ei ennen tutustumistani tähän mystiseen lajiin, joka tapahtui kohdallani useita vuosia sitten. Palatkaamme hetkeksi historian havinaan.

Ennen omakohtaista "hurahtamistani" kyseiseen lajiin, kuvittelin lähes haudanvakavasti, että koirafestarit olisivat lähinnä (tai tarkemmin sanottuna ainoastaan), totaalisen kuivakkaita "hameväen hömpätyksiä", trimmattuine pikku puudeleineen ja vaaleanpuonaisine otsarusetteineen. Noh. Toki ensimmäisellä tutustumiskerralla tapasin runsaasti puudeleita ja hameväkeä liikenteessä, mutta samalla kertaa sain onnekseni kohdata ilmestyksen, joka mullisti ajattelutapani kyseistä tapahtumaa kohtaan, lopulta totaalisesti.

Kävi nimittäin niin, että pitkän ja hikisen hortoilun jälkeen, jota olin harrastanut polttavan Joensuun auringon alla koko päivän, onnistuin lopulta havaitsemaan väen paljouden keskeltä yhden naisen, joka käveli vastaani siististi pukeutuneena - ehkä jopa hieman ylipukeutuneena, verraten kokonaismassaan - ja hänen takanaan kolisi iso, raskas, koiranhäkki isoine renkaineen, sekä MIES, jonka nokka oli punainen kuin paloauto. Ja tämän kyseisen miehen ilme oli vain lievästi sanottuna tuskainen! Edellä mainittu kärry oli hänelle selvästikin tuolla hetkellä liikaa. Niskat lytyssä ja hartiat vinossa, kädet lähes maata viistäen, kävi miehen raskas askellus hänen oman daaminsa perässä. Nainen puolestaan pisteli nokka pitkällä menemään sen minkä pitkillä kintuillaan pääsi. Mies oli selvästi omaa hätäänsä kärsimässä. Tässä kohtaa päässäni syttyi lamppu ja ryhdyin pohtimaan edellisen illan telttakylän merkitystä moiseen... kenties herra "palomestari" oli ottanut harkitsemattoman riskin ja pelannut korttinsa väärin, nostaessaan juhlahumun telttansa kattoon jo edellisenä iltana - tyydyttääkseen ylivoimaiseksi yltyneen voitonjanonsa?

No, oli miten oli, loppujen lopuksi juuri tämä näky tarjosi minulle sen huojentavan oivalluksen, että kyseiset festarit olivat kaiken kansan juhla. Juhla, jossa jokaisen kansalaisen olisi mahdollista nauttia ja ottaa tapahtumasta itsellensä juuri se nautinto jonka sattuu omalla kohdalla parhaaksi näkemään. Vaikka sitten edellä kuvatun riskibisneksen kautta. Jokainen taapertakoon omalla tyylillään!

Siispä, näin vuosien kokemusten pohjalta uskallankin nyt väittää, että koiranäyttelyt ovat selvästikin sekä koirille että ihmisille paljon enemmän kuin pelkästään "kuivakkaat buudelinäyttelyt". Tämä maailmanlaajuinen harrastaminen vaatii loppujen lopuksi yhteistä kieltä ihmisten ja koirien kesken. Siinä rodut sekoittuvat.


-Pappi Ahtonen-
pappipakinoi.blogspot.fi
facebook.com/pappiahtonenpakinoi