Koirafestareilla – rotujen erottelua

Ihmettelinpä tuossa yhden kerran saavuttuani erittäin kohmeisen matkanteon jälkeen suuren suureen pallohalliin, sen värikästä näkyä ja tunnelmaa. Pitkiä, pätkiä, levveitä (kainuulaisittain), laihoja, pyöreitä, soikeita, suoria, venkuloita, mustia, valkeita, pörröisiä, suorakutrisia, lyhyen mallin omaavia, raivokkaita, nauravia, velmuilevia, totisia, mietteliäitä, tuumailevia, ihmetteleviä, surullisia, apaattisia, yllättyneitä, pyytäviä, päättäväisiä, aapailevia, silmin nähden tyytyväisiä ja iloisia otuksia pitkin poikin, ympäri hallin laipioita. Kaikkea edellä mainittua edustavat nuo elävät olennot koirafestareilla.

Paikassa, jonne porukkaa kokoontuu niin Joensuusta, Mikkelistä, Kuhmosta, Tampereelta, Helsingistä, Kuusamosta, Tukholmasta, Tallinnasta, Petroskoista, Sotkamosta, Utsjoelta, Turusta kuin Poristakin, siis kaikkialta ympäri telluksen, muttei sentään koko universumin. Paikalla voit tavata kaikenkarvaisia tallustelijoita joilta kaikilta löytyy omat yksilökohtaiset tarkoitusperänsä olla osa suurta tapahtumaa.

Osa on tullut voittamaan, osa koittamaan, yksi on tullut katsomaan ja toinen vain paikalle eksynyt turisti. Mutta meininkiä on väkisinkin, ja varsinkin, kun yksi jos toinenkin puskee koko ajan eteenpäin kapeissa väliköissä hallin uumenissa tuhatta ja sataa. Kulkeminen voi olla ajoittain ahdastakin sillä häkit ja erilaiset kojut ovat muokanneet avomaastoon radat joita pitkin voi koittaa uida virran mukana ja suunnistaa lopulta mieleiselleen polulle, kojujen ja kehien tuntumassa.

Välillä sivustakatsojaa voi ihan hirvittää hurjimpien vauhtia vierestä seuratessa. Siinä voi paikoittain nokan edessä havaita vauhdin hipovan sataa ja älyn puolestaan tasan nollaa (?!). Mutta tämähän kertoo vain loppujen lopuksi hyvästä draivista ja eteenpäin menemisen meiningistä. Sitähän sanotaan ettei elämässä pidä jähmettyä paikoilleen vaan tärkeintä on pysyä jatkuvasti liikkeessä! Se on viisautta. Se on yksilön kehittymisen edellytys. Tähän väitteeseen on siis hyvä nojata. Tähän on syytä uskoa.

Itsekin maata useaan otteeseen kirtäneenä ja kyseisiä festareita kolunneena olen pistänyt merkille ja todennut yhä uudelleen sen seikan, että suomi on pieni maa - vaikkakin edelleen ihan pirun pitkä!! Tietty säännönmukaisuus on silmin nähden vakio näidenkin säännöllisesti järjestettävien tsempaloiden kohdalla. Aivan kuten muidenkin harrastuslajien kohdalla joista löytyy niiden oma vannoutunut kävijäkuntansa.

On aina mielenkiintoista seurata sivusta puuskuttavia, läähättäviä, juoksevia, käveleviä, matelevia ja tallustelevia matkalaisia hihnoihin kytkettyinä. Osa tästä koirafestariporukasta on makkaran perään, toisia kiinnostaa vain luukojut ja yhtä ei voisi vähempää kiinnostaa esimerkiksi perässään laahautuvat häkit, jotka selvästikin tuntuvat turhanpäiväisiltä kapistuksilta kokonaisvaltaisen nauttimisen ohella. Toisilla vaikuttaa olevan jonkin sortin alituinen kiire ja hätä päästä kirmaamaan mahdollisimman joutuin miehittämättömälle maalämpäreelle, merkattua paikkaa tutkimaan...

Ja puhun nyt siis kokoajan ihmisistä, koiranäyttelyissä. Jos joku siis sattui esimerkiksi otsikon mukaan luulemaan muuta, pahoittelen suuresti. Tosin, myönnettäköön, että koirien käsitteleminen olisi tietysti kyseisen otsikon alla ollut varsin herkullista ja jopa luontevaa, mutta saakoon karvaturrit nyt tältä erää ikään kuin sivurooliin ja jääkööt nyt rauhassa ihmisten kirjon ja heidän tapojensa varjoon. Olen nimittäin havainnut, että tämän roduista jaloimman (ihmisen) sisään mahtuu selkeästi yhtä monta erilaista persoonallisuutta ja luonnetta kuin vaikkapa koirarotuihin verrattuna. Ihmisten monimuotoisuus korostuu loppujen lopuksi varsin helposti, ja uskaltaisinpa jopa väittää, että miltei helpomminkin kuin koiraolentojen kohdalla.

Ehkäpä ovelinta näiden festaritohinoiden keskellä on huomata, että usein - tai oikeastaan pääsääntöisesti aina – juuri koirat ovat niitä kaikkein levollisimpia olentoja tapahtuman aikana, kaikesta hälinästä ja tohinasta riippumatta. Muilla, siis ihmisillä, löytyy kyllä kiirettä, häsellystä ja härdelliä koko ajan vallan riittävästi. Onneksi tapahtumapaikoilla on kuitenkin aina olemassa ne samat seitsemän tekijää jotka onnistuvat hillitsemään väestön turhan kiihkeää toimintaa ja säännöstelevät kokjonaismassan muodostamaa yhteistä kaaosta sopivasti. Näitä ovat kello, tuomarit, toimitsijat, ohjelmavihkot, järkkärit sekä aina yhtä maittavasti ruuanhimoa tyydyttävät kärkkärit, eli suomeksi sanottuna polttavan kuumasti höyryävät grillimakkarat ja tietysti kermainen kahvi!

Ihmisten ajanhallintataidoistako lie loppuunsa kyse vai mistä, mutta se lienee kuitenkin varmaa, että koirat eivät taida loppujen lopuksi itse edes niin välittää tulevatko kyseisissä skaboissa viidensiksi, toisiksi tai edes lähellekkään kärkikymmenikköä. Ne taitavat vain lähinnä nauttia tapahtumasta. Ja hyvä niin. Vähemmän minä olen niillä stressiä havainnut, kun ihmisillä taas... No, heillä täytyy olla omat yksilökohtaiset paineensa.

Mutta ehkäpä tähän loppuun voisi olla paikallaan kertoa vielä yksi omakohtainen kokemus rakkaan koiraharrastuksen(i) parista jolloin koirafestareiden taika aukeni edessäni varsin konkreettisessa muodossa. Tämä tapahui useita vuosia sitten. Kyseisenä ajankohtana vietettiin kuumaakin kuumempaa kesäpäivää jolloin muun muassa aurinko teki tehtävääsä ja pakotti lähes kaikki ihmiset ulos rakennuksistaan nauttimaan luonnon kauneudesta. Kohdallani tämä tarkoitti konkreettisesti Joensuun ravirataa jonne koirafestarit oli pystytetty koko komeudessaan viikonlopun ajaksi - kuten usein on tapana näyttelyviikonlopun olessa kyseessä. Siinä sitten kyseistä paikkaa kohti (keltanokkana) taapertaessani pohdin kovasti mahtaisiko kyseinen paikka tarjota itselleni mitään sen kummempaa viihdykettä. Itse kun olin vielä niin kovin kokematon ja tietämätön tapahtuman täsmällisestä sisällöstä. Siinä oltiin ikään kuin pappia kyydissä...

Lähtökohtaisesti kuvittelin, että koirafestarit ovat pelkästään totaalisen kuivakkaita ”akkojen hömpötyksiä”, trimmattuine pikku puudeleineen. Noh, olihan siellä toki silloinkin runsaasti puudeleita ja naisia (eri sortin rotuja) liikenteessä, mutta sitten eteeni käveli se edellä mainittu SUURI ilmestys joka mullisti ajattelutapani kyseistä tapahtumaa kohtaan, lopulta täysin. Aivan ensiksi, paikalla saavuttuani, havaitsin kuinka väenpaljous oli sankkaa kuin sumu eikä ihmismassasta tahtonut erottaa yksilöitä toisistaan. Mutta lopulta havaitsin väen paljouden keskeltä yhden naisen joka käveli vastaani siististi pukeutuneena – ehkä jopa hieman ylipukeutuneena – ja hänen takanaan kolisi iso ja raskas koiranhäkki, omine renkaineen, sekä MIES, jonka nokka oli punainen kuin paloauto. Ja tämän kyseisen miehen ilme oli vain lievästi sanottuna tuskainen! Edellä mainittu vedettävä kärry oli hänelle liikaa.

Miehen askelluksesta muistan lisäksi sen ettei se ollut järin rivakka ja hänen etukumaransa oli erityisen selvästi havaittavissa - tosin mikä lienee ollut edellisen illan telttakylän merkitys tähän... Oli miten oli, loppujen lopuksi juuri tämä näky tarjosi minulle sen huojentavan oivalluksen, että kyseiset festarit olivat kaiken kansan juhla! Juhla, jossa jokaisen kansalaisen olisi mahdollista nauttia ja ottaa tapahtumasta itsellensä juuri se nautinto jonka sattuu kohdallansa parhaaksi näkemään.

Nyt, ja erityisesti näin vuosien kokemusten pohjalta, uskallankin väittää, että koiranäyttelyt ovat selvästiki sekä koirille että ihmisille paljon enemmän kuin pelkästään ” kuivakkaat buudelinäyttelyt”. Tämä maailmanlaajuinen harrastaminen vaatii loppujen lopuksi yhteistä kieltä ihmisten ja koirien kesken. Siinä rodut sekoittuvat.

  

-Pappi Ahtonen- 18.1.2014

Verkkopankki – varmin tapa tallettaa, kun sen oikein oivaltaa

Aina kuun lopussa sitä herkistyy ajattelemaan asioita hieman eri tolalta. Toisin sanoen aikalailla päinvastaisesti kuun alkuun verrattuna. Toki arki on yhtä lailla samanlaista oravanpyörää ja tyhjän päällä polkemista, mutta on siinä loppukuussa silti aina oma soundinsa. Sitä sopiikin usein viritellä jos jonkinlaista mollia ja duuria, toivoen, että jostakin löytyisi myös sitä hiukan kaivattua tuuria, esimerkiksi armottoman lottoamisen myötä. Rahan himon vallassa. Mutta kuten usein...siinähän sitä saa arpoa lämpimikseen. Arpa kohtalon ei ole useinkaan kovin arvaamaton. Näinpä taskun pohja voi pysyä helposti yhtä tyhjänä kuin Aku Ankan takatasku joka tietääkseni on varsin olematon. Mutta joillakinhan sitä on, mammonaa, tallessa, jossain...?

”Pistää rahaa pankkiin”. On siinä vain vekkulimainen lauseke. Kerta kaikkiaan. Ja entäpä se asia, kun puhutaan, että kyseistä valuutan tallettamista on mahdollista harrastaa mitä moninaisemmalla tavalla. Esimerkiksi nukkumisen aikana tätä on kuulemma mahdollista toteuttaa varsin tehokkaasti. Yhtä lailla, äveriäitä herroja ja hidalgoja kasvaa varmastikin ihmisistä jotka harrastavat ylenpalttista pihtaamista, keinoja kaihtamatta. Sukanvarsi tai patjan sisälmys lienevät itsestään selviä vaihtoehtoja. Mutta varmasti on mahdollista tehdä karttuvampaa tiliä myös vaikkapa fiksunpuoleisen syömisen kautta. Tosin leipä taitaa olla kyseisen vaihtoehdon kohdalla varsin pitkä ja kapea? Mutta se asiahan on varma, että kun verkkopankkiin syötät rahasi, ne bittiavaruus nielaisee samassa hetkessä jonnekin toiselle puolelle maapalloa. Ja siellähän ne sitten lepäävät, kunnes joku onnellinen polttelee rahasi kuuman auringon alla - arvatenkin tuhdin Havanalaisen kautta - savuna ilmaan.

Vaan taitaapa sanaan ”verkkopankki” sisältyä syvempikin merkitys. Sana ”verkkopankki” kätkee sisäänsä yhden varsin oleellisen jutun jota ei ehkä enää ymmärretä täysin nykyaikana. Kyse on esihistoriallisesta, yksinkertaisesta keksinnöstä, joka vielä ennen vanhaan oli todennäköisesti arkipäivää - ainakin jollakin tasolla? Voisiko siis olla, että vanhassa olisi vara parempi, yhä tänäkin päivänä.

Voisiko järvenpohja olla sittenkin se kaikista varmin tapa tallettaa, myös nykypäivänä? Miksi ”verkkopankkia” ei voisi huoletta käyttää yhä niin kuin sen nimikin jo kertoo. Entisajan kansalaiselle mielikuva asian suhteen, kyseisen sanan perusteella, voisi tuskin olla erheellinen. Seikka olisi saletti! Yksi sana ja vain yksi tarkoitusperä. Tallettaminen olisi kätevää. Ei muuta kuin roposet hudsoniin kalaverkon mutkassa ja lopuksi paino perään verkonmerkin kera! Toki talletusmuotona näin ehkä hieman nykyisestä poikkeava, mutta tapana silti varmasti yhtä luotettava. Takuuvarmasti. Verkkoon voi luottaa järvenpohjassa, mutta ei bittiavaruudessa.

Pienenä sivujuonteena mainittakoon, että oman henkilökohtaisen ”luodikkoni” kohdalla tämä asia on tullut jo todettua varsin pitkään. Aidossa verkossa on vara parempi. Vanhan järviverkon naru on nimittäin kannatellut rakasta teräskielistä akustista kitaraani jo hyvän tovin, vuosien ajan, ja hyvin on kestänyt ajan havinaa. Ainoastaan kyseiseen kitaraan aikoinaan tuohesta tehty olkatoppaus on matkan varrella raaspiutunut pois (= nyt tärkeä välihuomautus, taisin juuri keksiä uuden suomenkielen sanan?) Mutta takaisin asiaan...

Ennen vuoltiin rahaa puusta ja joka jantterilla kasvoi luonnollisena osana pokasaha olkapäidensä jatkeena. Toki tänäkin päivänä kuullaan puhuttavan sahamiehestä, mutta sillä tarkoitetaan yleensä vain yhtä sahamiestä, Ilari Sahamiestä, joka taidollaan tahkoaa muutakin kuin oravannahkoja, mutta ei justerilla, taikka edes Jonseretilla. Jotain on tainnut muuttua vuosien varrella. Ja samaan hengenvetoon voidaan varovasti tiedustella onkohan nykyinen tilanne enää edes kovinkaan reilu muita sahamiehiä ajatellen. Kysynpähän vain... Jonseretilla ei vuolla tuohta bittiverkosta, eikä kovinkaan moni tee enää puutöitä metsässä, käsin. Pokeria ja pokkaa vaatii, kun tilannetta pohtii tosissaan (tekee varmasti herkkää jos syö pelkkää kuusenkerkkää, varsinkin seuraavana aamuna?).

Kokonaisuudessaan tilanne lienee nykyään se, että suurin osa kansalaisista nyhtää rahaansa epätoivoisesti vain OTTO-automaateista, jotka kyllä ”ottoo ottoo”, mutta eivät ikinä ymmärrä riittävästi antaa. Ansainta- ja tallettamispuoli siis sakkaa. Ja silti samaan aikaan kaikki tietävät, että tämän päivän maailman hengessä jokainen on seppä syntyessään ja tuohta voi vuolla monella eri tavalla. Nykyään ihmisiltä vaaditaan erilaista ottautumista ja sopeutumista asioiden suhteen kuin ennen.

Loppujen lopuksi, jotta jokainen voisi säästää edes muutaman lantin pahan päivänsä varalle, kannattanee pysyä perinteisessä verkkopankissa - veden pinnan alla. Säästäminen on helppoa, sillä jo valuutan käyttöön ottaminenkin käy tätä myötä hiukan hankalammaksi, verrattuna vaikkapa OTTO-automaattiin. ”Pistää rahaa pankkiin”- lauseke on helppo ymmärtää. Ja parhaaseen lopputulokseen pääsee, kun antaa rahan arvonsa levätä jään alla pakkastalven yli rauhassa. Siinä on sitten hyvä piehtaroida keskikesän puolella, kun puoli vuotta aikaisemmin huolella talletetut rahat uiskentelevat oman kesämökin laiturin alle kuin itsestään, josta ne on lopulta helppo noukkia ennen juhannustanssien alkua ansaittuun, tehokkaaseen käyttöön. Verkkopankki - parasta lähipankkipalvelua. Tarjolla kaikille halukkaille. Aina äärellä, aina ulottuvilla. Asummehan tuhansien järvien maassa ;)

Pohdinnaksi:

Kuinka usein tuletkaan miettineeksi ovatko totutut toimintatapasi mahdollisesti liian syvälle juurtuneita valmiita malleja. Kuinka paljon käytät aikaasi todellisuudessa tämän asian pohtimiseen? Mieti, olisiko katsontakantaa mahdollista herkistää nykyistä laajemmalle ja venyttää omaa mukavuusaluetta uusille uomille, jotta tuttujen asioiden ”totuus” tulisi itsellesi entistä paremmin tietoisuuteen. Useinhan uudet asiat vain vaikuttavat todellisuutta pelottavimmilta ja ehkä hyödyttömimmiltä kuin loppujen lopuksi ovatkaan. Ja silti yhtä totta, usein vanhassa voi olla vara parempi. 

-Pappi Ahtonen- 4.1.2014