perjantai 20. joulukuuta 2013

Hanki koira, mene lenkille ja kehity

Kun ulkona on keskellä ”parasta” talvea plus miinus nollakeli, siis toisin sanoen täysin päätön pääkallokeli, ja sinulla on koiria useampi kappale remmiesi päässä ”ohjastettavissa”, olet todennäköisesti jossakin vaiheessa matkan vartta pulassa. Toisin sanoen, vähintäänkin solmussa omien ajatustesi ja ohjastusremmiesi kanssa sekä todennäköisesti vielä kaiken hyvän lisäksi turpa vasten maankamaraa, sillä tuollaisella kelillähän asfaltinpinta on niin peilikirkas, että ilmalennon jälkeen irvistävä naamavärkkisi heijastuu jään pinnasta itsellesi kuvastimen tavoin. Eikä se näky tuosta peilistä ole kovinkaan häikäisevän kaunis. Lähinnä se lienee irvokas. Mutta mene silti rohkeasti ulos kokeilemaan, sillä näitä asioita se ainakin kehittää:


Tasapainoaisti

Mitä suuremmat vetojuhdat sinulla on (muka)ohjastettavissa ja mitä pääkallompi on ulkona keli, sitä taitavammaksi koordinaatiokykysi väistämättä kasvaa. Ja jos oikein haluat kasvattaa ketteryyttäsi nopeasti ja mahdollisimman tehokkaasti, kannattaa koirillasi otattaa hajut juoksussa olevien narttujen perään heti ovesta ulos astumisesi jälkeen. Sanomattakin selvää, että esimerkiksi NHL smirklaukset ovat tämän urheilusuorituksen rinnalla suoranaista lasten leikkiä.


Havainnointikyky

Siinähän ei ole mitään ihmeellistä, että koirasi osaavat käyttää aistejaan luonnostaan ilmiösmäisen taitavasti. Se voi kuitenkin lyödä ällikällä myös sinut, kun huomaat kuinka hyvin myös itselläsi on mahdollista oppia ennakoimaan tulevia tapahtumia ja vaihtelevia tilanteita. Ja tämä taito kehittyy jokaisella liukkaan kelin ulkoilukerralla, kerta toisensa jälkeen, jos vain viitsit haastaa itsesi asian edessä yhä uudelleen ja uudelleen. Kerta toisensa jälkeen.

Jotta kehittymisesi voisi kuitenkin olla heti alusta lähtien täysin optimaalista, kannattaa oppimista varten varata treenipaikaksi pilkkopimeä metsä, jota ei edes kuunvalo kunnolla valaise sen tiheän kasvustonsa lävitse. Ja kuten kunnon nykyajan suomalaiseen talveen kuuluu, ei sitä luntakaan kannata toivoa liikaa maassa olevan. Niin on paljon pimeämpää. Varaa kuitenkin itsellesi joku oikein halpa tuikku mukaasi, toisin sanoen se halvin taskulamppu mitä kaupungista löytyy ja päästä lopulta koirasi vapaaksi. Anna niiden johdattaa matkaasi halki ennakkoon suunnitellun taipaleen! Tämänhän pitäisi olla täysin turvallista mikäli koirasi osaavat suurin piirtein peruskäskytykset ja ovat sinulle kuuliaisia, edes silloin tällöin. Sitten vain odotat mitä tapahtuu, vai tapahtuuko mitään...?

Jos homman haluaa lyödä kuitenkin suoraan aloittelijan tasoa kovemmaksi, kannattaa paikka valita ERITYISEN tarkkaan. Tällöin havainnointikykyäsi kasvattaa parhaalla tavalla maasto, josta löytyy ainakin oikein pitkät ja vanhat, mielellään totaalisen umpijäässä olevat, pitkospuilla valjastetut polutukset. (Tällaisessa maastossahan haasteita riittää yllin kyllin tarvottavaksi myös liukkaalla kesäsäällä!) Haastekertoimen lisäämisestä ei kannata säikähtää suotta liikaa, sillä muista, että talvella pimeys herkistää aistejasi mukavasti ja havainnointikykysi paranee hyppysellisen normaalista tasosta miltei automaattisesti, joten uskalla ottaa haaste vastaan. Siis painu jo sinne pimeään!

Sitten vain kannattaa lopuksi toivoa ja pistää sormet ristiin, että alueella olisi vieraillut äskettäin suuri joukko turisteja jättäen mahdollisimman haisevia muistoja käynnistään pitkin metsäisiä kankaita. Tämän pitäisi viimeistäänkin saada koiriisi vauhtia ja muuttaa samalla myös sinun askellustesi tahti, löysästä hiihtämisestä - vimmattuun polkkasikermään. Mutta mikä kaikista parasta, näin oma havainnointikykysi kasvaa ja koirilla on hauskaa.

Itsensä kehittämisen puolesta puhuen...

-Pappi Ahtonen- 20.12.2013

maanantai 2. joulukuuta 2013

Lapiokäsi-Eetu - perhosvaikutuksen alaisena

Kerronpa tässä heti alkuun pari netistä bongattua faktaa...

Maailman "luotettavimman", ja ehkä näin ollen myös tieteellisesti paikkansa pitävimmän (?) tietolähteen, Wikipedian, vahvistamana voidaan todeta, että Saksikäsi Edward (Edward Scissorhands) esiintyi yleisölle ensimmäistä kertaa vuonna 1990. Elokuvan ohjasi Burtonin Tim ja Johnny Depp pomppasi oman roolisuorituksensa jälkeen mukavasti framille. Elokuva siis kertoo saksikätisestä Edwardista, joka yrittää elää tavallisten ihmisten kanssa, mutta huomaa olevansa liian erilainen.
(Epäilemättä... Eiköhän tuossa liene jo riittävästi selitystä erilaisuuden suhteen kun on kasvanut Fiskarsit kourien tilalle, tosin näinkin voi käydä, sen tulette vielä huomaamaan...)

Edellä mainitun faktatiedon lisäksi samainen tietolähde paljastaa myös, että uinti on menetelmä, jolla ihmiset ja muut eläimet liikkuvat vedessä. Uimataitoa pidetään ihmisellä synnynnäisenä, mihin perustuu vauvauinti. Muista maaeläimistä muun muassa monet nisäkkäät, matelijat ja eräät linnut osaavat uida ja kaloille uiminen on pääasiallinen liikkumistapa. Johtopäätöksenä tiukkojen alkufaktojen jälkeen voitaneen siis yksinkertaisesti todeta, että kala on erilainen jos se ei osaa uida!

Tiedonlähteiltä altaan reunalle...

Kuinka voikaan käydä siinä tapauksessa, kun ihminen (lue; minä?) joka kuvittelee osaavansa uida, ja vieläpä kohtalaisen hyvin, päättää ottaa käsittelyynsä uuden, hienolta kalskahtavan lajimuodon kylmiltään ja luulee vieläpä pärjäävänsä. Voi käydä kehnosti. Voi nimittäin käydä niinkin heikosti, että ennen kuin varsinainen urheilusuoritus ehtii edes kunnolla saada alkunsa pääsee jo suusta yksi voimakas #”#- alkuinen ”sana” (tokikin vain hiljaa mielessä). Samaan aikaan tapittava, ja selkeästi lasittunut katseeni siirtyy jähmeästi seuraamaan uima-altaan reunoilla temmeltäviä lapsukaisia ja heitä kaitsevia aikuisia. Ja edelleen tästä, vain hetkeä myöhemmin, kyseinen haukankatseeni ohjautuu varovaisesti viereiselle radalle jossa olympiamestareiksi opiskelevat (polvenkorkuiset) polskijat räpiköivät urheasti eteenpäin, nuoren, mutta epäilemättä taidokkaan naisvalmentajansa koutsaamina. Omat aikeeni ovat kuitenkin tässä vaiheessa kokeneet jo selvän kolauksen, jos ei jopa alemmuuskompleksin...

Sitten havahdun! Kasaan itseni ja kysyn hiljaa mielessäni, että näinkö tässä nyt täytyy kuhnuroida kyseisen suorituksen aloittamisen kanssa, varsinkin kun on jo moiseen pisteeseen itsensä saattanut, kovalla työllä psyykannut. Arpa on heitetty. Kohta vedetään perhosta! Eteenpäin...meni sitten syteen taikka saveen (tosin savikkohan se vielä olisi tulevasta tapahtumasarjasta puuttunutkin?!).

Mutta palataanpa vielä pieni hetki ajassa taaksepäin...

Ennen kyseistä isoa ja samalla rohkeaa päätöstäni takana oli jo noin sataviisikymmentä metriä alkulämmittelyä, mielestäni kyvyilleni parhaiten sopivimmalla rintauinnilla. Olin varma, että sen turvin olin onnistunut saavuttamaan optimaalisen alkuverryttelyn tulevia rivakampia vetoja varten...perhosella. Perhosuinnilla, joka lopulta olisi uljasta katseltavaa sekä lapsia kaitsevien aikuisten, kuin myös vaahtosammuttimia paimentavien ohjaajien silmissä!

No. Olisihan se toki voinut ollakin - uljasta - ellei heti ensivetojen koittaessa käsieni paikoille olisi kasvaneet nuo suuren suuret lapiot, Fiskarsit! Perhosvaiskutus oli näin ollen tyrmäävä. Eikä siinä vielä kaikki, sillä välittömästi, aivan heti ensi kauhaisusta alkaen, alkoi kaiken lisäksi jostain syystä Frederik laulamaan pääni sisällä Titanikkia samalla, kun maailmani pimeni sekä silmistä että korvista. Se olikin sitten menoa... kohti Atlantiksen valtakuntaa.

Kun vielä alun perin, ennen varsinaista uintisuoritusta, olin ajatellut lähinnä sen olevan nolointa, että ahterini saattaisi mahdollisesti pomppia tasaisessa rytmissä aallonharjojen kanssa kilpaa, ei tästä asiasta tarvinnut enää sen enempää huolehtia pätkääkään. Ei noussut ahterini ei, vaikka lopulta oikein kovastikin yritin. Lapiot vain kauhoivat ja kaivoivat kaivamistaan, mutta turhaan. ”Vesi on vetinen maaperä” - totesin. Sen tarttumapinta on lähes olematon. Sen sain todeta ja tämän uskoinkin aaltojen alla nopeasti. Umpisukkelo oli tämän ukkelin kohdalla tosiasia.

Mutta enhän minä tätä suoritusta lopulta kuitenkaan ihan yhteen tai kahteenkaan yrityskertaan viitsinyt jättää. En! Lapiohommia tuli kaavittua yhteensä lopulta useampi sata metriä kasaan. Varmasti olisi jäänyt suoritus hieman lyhemmäksikin, mutta kun lopputuloksen kannalta tulee huomioida myös ne kaikki ennakkoon suunnitellulta ”reitiltä” pois ohjautumiseni. Nehän on myös ehdottomasti laskettava mukaan. Näin ollen, ja nimenomaan tämän johdosta, perinteinen kahdenkymmenenviiden metrin altaan mitta päästä päähän ei ollutkaan enää vakio, vaan se oli rutkasti enemmän. Kurssini heilahteli kuin kansantalous konsanaan.

Mutta loppujen lopuksi voidaan miettiä mitä tämä urheilukokemus minulle opettikaan? No ainakin sen, että nyt tiedän miltä myyrästä tuntuu kun se sukeltaa maan alla mullan seassa. Siellä ei varmasti näe, ei kuule! Ei vaikka kuinka yrittäisi. Näin ollen myyränkin elämä voi olla paikka paikoin synkkää ja sen seurauksena on pakko porautua välillä hieman valoisammille apajille. Kuten esimerkiksi meikäläisen takapihalle...keleen myyrät!!

TARINAN PERINPOHJAINEN OPETUS: Uskalla olla erilainen ja kasvata itsellesi Fiskarsit, edes silloin tällöin. Se pitää mielen virkeänä ;)


P.S.

Perhosvaikutuksesta puheen ollen, alla vielä tietolähteen (Wikipedian) selitys sille mitä kyseisellä vaikutuksella tarkoitetaan:

Perhosvaikutus eli perhosefekti (engl. "butterfly effect") on kaaosteoriassa käytetty vertaus siitä, että perhosen siivenisku maapallon toisella puolella voisi saada aikaan myrskyn toisella puolella maapalloa. Laajemmin ja tarkemmin se käsitetään epälineaarisessa järjestelmässä olevaksi ominaisuudeksi, jossa pienet muutokset alkutilassa tai välivaiheissa aikaansaavat suuria muutoksia tapahtumassa. Perhosefektissä kaaoottisuus syntyy kun muutoksen koko ei ole verrannollinen sen määrään vaan erot kasvavat "korkoa korolle", jolloin pienikin muutos tai häiriö voi aikaansaada suuria vaikutuksia.

Ilmiön keksi meteorologi Edward Lorenz, joka vuonna 1961 keksi sääennusteisiin liittyvässä tutkimuksessaan sen, että tulevan säätilan arvioinnissa alkuarvojen pienikin heitto, esimerkiksi pyöristäminen tai pieni häiriö suuntaan tai toiseen aiheuttaa ketjureaktioita, jotka muuttavat lopputuloksen pitkällä tähtäimellä kokonaan erilaiseksi: pienet syyt johtivat suuriin vaikutuksiin. Ilmiötä alettiin kutsua "alkuarvoherkkyydeksi".

Perhosvaikutus tuli tunnetuksi Lorenzin esitelmöidessä tieteellisessä kokouksessa Washington D.C:ssä v. 1972, jossa hän kysyi retorisesti, "Voiko perhosen siipien heilahdus Brasiliassa aiheuttaa tornadon Texasissa ?”

→ Henkilökohtainen mielipiteeni esitettyyn kysymykseen: varmasti voi! 

-Pappi Ahtonen- 2.12.2013 / Elämää SaliArskan silmin

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Voiko veden kanssa olla yhtä?

Niin, että voiko veden kanssa olla ihminen yhtä? Tätä minä tänään tulin joutessani miettineeksi tai oikeastaan tämän kysymyksen ääreen oli pakko lopulta havahtua..."Olla veden kanssa yhtä".

Siis en tässä tarkoita kuitenkaan esimerkiksi sitä, kun seisot vaikka laiturisi nokassa naama virneessä ja virtsaat kaarella oman mökkitonttisi lampeen ja olet sitä kautta veden kanssa niin kuin yhtä, tokikin mitä ainutlaatuisemmalla tavalla... Tai sitä, kun vaikka tuijotat itseäsi peilinkuvastimesta lapsesi kastemaljan äärellä ja upotat lopulta oman naamasi kyseiseen ämpäriin ja olet tätä kautta ikään kuin veden kanssa yhtä... Enkä tarkoita kyllä oikeastaan sitäkään, kun vaikkapa hyppäät talvipakkasella ilkosillasi ikiroudan keskelle tehtyyn - liian pieneen - reikään lumikinosten keskellä, kansankielellä avannoksi kutsuttuun aukkoon. Ja olet sitä kautta lopulta yhtä...

Tarkoitan oikeastaan vain sitä hetkeä, kun ihminen on suorittamassa tuota pyhää, viikottaista räpiköintirituaaliaan kaiken kansan keskuudessa, kaupungin tarjoamien palveluiden äärellä, uimahallissa. Siellä tämä ihmetys sai tänä päivänä omalla kohdallani alkunsa. Täysin normaalin viikon alkuun sijoittuvan kylmäkäynnistyksen lomassa. Olin uinut rintauintia jälleen lähes tonnin, luonnollisestikin nopeasti juoksevaa aikaa vastaan, mahdollisimman ripeästi, kunnes viimein, viimeisen sadanviidenkymmenen metrin kohdalla pääni sisällä alkoi tapahtua jotain merkillistä tai vähintäänkin mullistavaa. Mielessäni alkoi pyöriä Jacques Cousteaunkin kuvaamat merenelävät kuten rauskut ja merikilpikonnat sekä muut nilviäiset omassa elementissään vedessä...

Oli sillä vanhalla herrasmiehellä muuten aikoinaan varsin tunnistettava ja veikeä tavaramerkki. Räikeän punainen pipo! Lätsä. Sellainen lättänä, päätä myötäilevän mallinen. Niin, sen miehen kuvaamat otukset tulivat siinä sitten mieleeni kaikessa hiljaisuudessa, ja helevata soikoon, oma vimmattu kauhomiseni alkoi muistuttamaan ilmeisestikin samalla uimisen tapaista liikuntamuotoa sillä tunsin lopulta kyseisen maratoonini lopussa kuinka liidin pitkin veden pintaa, kevyesti ja sulavasti. Ja etenin silti vauhdilla! Homma toimi. Homma tavoitti huippunsa, kliimaksin - Jaakko Teppoa lainaten: ”henkisen orgasmin” - viimeistään siinä vaiheessa, kun katseeni jähmettyi tuijottamaan hypnoottisesti edessäni lilluvia kevyitä aallokkoja, siinä samalla, kun etenin altaan päästä päähän täysin huomaamattomasti. Ja kaiken tämän keskellä huomasin lisäksi sen, että uimaveteni väri oli kirkkaitten neonvalojen loisteessa lähes samoissa väreissä kuin mihin olin joskus vuosia sitten tottunut satunnaisilla aurinkomatkoillani, merta ihmetellessäni.

Kunnes sitten... Se tonni tuli täyteen ja minä lähdin saunaan, pesydyin, pyyhkeydyin, pukeuduin, otin lopulta vielä takkinikin naulasta ja kiitin kassalla kyseisestä palvelusta. Virkistävästä sellaisesta. Mutta oudosta. 

-Pappi Ahtonen- 27.11.2013 / Elämää SaliArskan silmin

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Me kolme & mörkö

-Varoitus: Tämä tarina on tosi ja voi aiheuttaa oikukkaita olotiloja lukijalleen-

Tarina alkaa...

Ilma oli jo hämärtynyt ja päivä kääntynyt selvästi iltaan. Ei ollut vielä kuitenkaan niin ilta, että jokapäiväisen koiria varten omistetun ajan olisi voinut hyvillä mielin unohtaa tältäkään päivältä.
Ilma oli kuitenkin järkyttävän surkea. Ikkunasta katsottuna vettä, sumua ja usvaa lähes kaikkialla silmän kantamattomiin. Toisin sanoen, oli täysin selvä juttu sen suhteen ettei ulkona viihtynyt Erkkikään ilman kunnollisia sadevaatteita, joita taas itseltäni ei tahtonut löytyä etsimälläkään. Sentään tummansininen sadetakki siinä välivarastossa rötkötti huppu vinossa kumisaappaita kaverikseen vaatien. No, sellaisia sadetta kestäviä huopikkaita en tietenkään tällä hetkellä omista, vain sellaiset neonvihreät kesälenkkarit jotka on tarkoitettu aivan toisenlaiseen ulkoilukäyttöön. Näin ollen oli vain jälleen kerran tuumattava, että näillä mennään. Ja niinhän sitä lähdettiinkin. Minä ja kaksi parasta koirakaveriani.

Ennen lähtöä olin kuitenkin pukeutumisen lisäksi ehtinyt tormistautua ajatuksella, että illan ulkoilulenkki voisi sitenkin olla ehkä hieman astetta pidempi. Tähän arvaamatomaan ajatukseen saattoi vaikuttaa jossain määrin toki osaltaan se, että kyseisen asian suhteen olin saanut pientä vihiä kyseisen päivän aamulla ns. paremman puoliskon suunnalta, (by the way - missä sanakirjassa on määritelty sana ”parempi puolisko” ja mitä sillä oikein tarkoitetaan?!). No, eniveis, jatkoin lenkille lähtöni valmistelua loppuun ja kiristelin mustan villapiponi päälle noin puoli vuotta sitten valmistumislahjaksi saadun, hemmetin hienon ja arvokkaan tuntuisen otsalampun valaisemaan minun ja koirieni tulevaa illan latua jossain tuolla... Mainittakoon vielä, että ilta oli jo tässä vaiheessa vaipunut täysin synkkyyteen sen sysimustan värin perusteella ja järkyttävän usvan lisääntymisen myötä. Itselläni kuitenkin vielä tässä vaiheessa ajatus ja mieli olivat lähes yhtä kirkkaana kuin halogeenivalo voi parhaimmillaan olla!

Siitä se reissu sitten lopulta alkoi. Pidemmän iltalenkin vuoksi molemmat isokokoiset koirani pakkautuivat hyvillään omat heijastinliivit päällänsä autoni takakonttiin, joka ei ehkä ole maailman tilavin ja sopivin tuon kokoisilla koirille, mutta silti asiansa ajava kuitenkin. Olimme noin puolen tunnin ajomatkan jälkeen ajaneet niin paljon, että saavuimme pisteeseen x. Paikkaan, joka oli tuttu jo vuosien takaa. Valoisina päivinä paikan maisemat olivat varsin avarat. Syvien metsien niin mahtavasti reunustama, hiekkadyynejä ja teitä ristiin rastiin sekoittava kokonaisuus. Mutta nyt oli matkalaisten päällä kuitenkin jo synkkä ja myrskyinen yö. Tietyllä tavalla jotenkin pirun painostava ilma, vaikkakin leuto sellainen. Tästä kaikesta kertoi muun muassa suusta ulos päässyt ilma joka höyrysi harmaana savuna otsalampun luoman valokeilan keskellä. Ja se valokeila. Se oli kapea siinä kaiken pimeyden keskellä. Pimeys muodosti avaruuden.

Eihän meillä pojilla ollut hätää kun lähdettiin kiertämään ja kaartamaan ensimmäisiä paikan kusimutkia. Koirat kirmasivat juoksulaukkaan niin innoissaan kuin olin lähtiessä kuvitellutkin. Ne säntäilivät onnessaan pitkin leveää tienpohjaa, välillä metsän ja hiekkatöyräiden puolelle ohjautuen. Itselläni oli lähinnä kovin työ pitää koirat vain otsalamppuni luoman valokeilan sisällä ja ottaa välillä muutama ripeämpi askellus mukana pysymisen johdosta. Hihnoilla ei ollut tarkoitus kiusata karvakuonojen menoa, joten ne roikkuivat rennosti käsissäni.

Olimme jo ohittaneet muutamat tutut tienhaarat alueella jossa kulkemista ei koskaan tapahtunut enää tuohon kellonaikaan ohikulkijoiden toimesta. Tästä syystä reippailusta saattoikin hyvillä mielin nauttia, ainoana huolena se, että joku ketturepolainen olisi saattanut jättää joskus vahingossa itsestään jäljen maahan ja koirani olisivat kirmanneet sen perässä kauas pois, teille tietämättömille. Näin en kuitenkaan odottanut käyvän. En edes siitä huolimatta, että vain liian vähän aikaa sitten toinen, nuorempi ”pojistani”, oli ollut kadoksissa toisessa metsässä kolmatta tuntia, löytyen lopulta suurehkon etsintäpartion avustuksella. Riskibisnestä suosimatta jatkoimme kuitenkin matkaa pimeydessä. Mielessäni alkoi yhä enemmän pilkahdella kammoksuva ajatus siitä miten hommat voisivatkaan päättyä siinä vaiheessa jos ladattavasta otsalampustani yht`äkkiä päättäisikin loppua tuo niin kirkas virtanen! Tulisikohan sitten hätä?

No ei tullut hätä, koska suuntasin jälleen ajatukseni pelkästään koirieni hyvinvointiin jota kyseisen märän ja mutaisen ulkoilun piti niin kovasti parantaa. Kunnes sitten. Oltiin jo sen verran etäämpänä kaikesta ja takana oli monta mutkaa ja poikkenevaa tien haarautumista, että aloin jo ihan tosissani miettimään, että olihan tämä reitti kokonaisuudessaan nyt niin tuttu, että ongelmia ei tulisi missään vaiheessa, etenkään siinä vaiheessa kun autolle takaisin päin kääntyminen ja suuntaaminen tulisi jälleen ajankohtaiseksi. Mutta eipä sitä ehtinyt viittä kertaa enempää matkan aikana pohtia kun nuorempi isokokoisista koirista otti jonkinlaisen eteenpäin kyyristyvän, tiukan asennon. Ja vaikka kyseinen koira onkin vielä niin hölmö verrattuna esimerksi kaverina kulkevaan vanhempaan isäänsä niin nyt sen varsin heittelevästä pentuluonteesta ei ollut tietoakaan! Sen otteet olivat päättäväiset. Jo sadasosasekunnissa tunsin kuinka olin kokenut tietyllä tavalla saman tapaisen tilanteen vuosia sitten, jo edesmenneen koirani kanssa eräällä metsäretkellä päivän valossa. Mutta nyt oli eri paikka, aika, totaalisen pimeä ja aivan liian hiljaista. Jonkun perkeleen siellä jossain oli selvästikin lymyiltävä!

Juuri ennen kyseistä kokonaistilannetta olin napannut surkean kännykkäkamerani taskusta ja päättänyt kokeilla voisiko pimeässä saada edes jonkinlaista siistiä kuvaa otsalamppuni loisteessa, iloisesti liikkuvista koirista heijastinliivit päällä. No, varmaan olisi voinut saadakin, ellei juuri sillä samalla sekunnilla, kun ryhdyin ottamaan kuvaa koiristani, olisi myös vanhempi koirani osallistunut nuoremman koiran aloittamaan murinaan järkyttävän matalalla haukunnalla. Molemmat koiristani kyyristelivät vuoron perään kuulostellen ja katsoivat horisonttiin ikään kuin jotain nähden, mutta varmasti asioita vaistoen. Olin sanaton, mutta vain hetken. Aloin jonkinlaisen epämääräisen käskytyksen ”pojilleni” etteivät ne vain olisi karanneet uteliaisuuttaan kohti vierasta asiaa. Koirien haukunta yltyi yltymistään ja minun soperrukseni perus käskytyksen - kuten paikalla pysymisen ja luokse tulon - suhteen alkoi olla varsin hätäisellä pohjalla. Onnekseni molemmat koirat tyytyivät lopulta tarkistamaan tilannetta paikoiltaan ja sain hivutettua käteni molempien karvaturrien kaulapantojen sisään tiukaan otteeseen. Tämän jälkeen edettiinkin seuraavasti: hihnat kiinni, koirille tiukka käsky ”mennään”, itsellä täyskäännös tangentin suuntaan, päälle tyhjä katse ja kuulostelua taakse päin, juoksuaskelia lisäten, välillä myös hätäisesti taakse päin vilkuillen! Aiemmin otsassani niin energisenä loistanut ja tietäni selkeästi valaisseen otsalampun valo oli yht`äkkiä vain taivaalle kajastustaan luova kehno halo! Se ei meinannut millään löytää sopivaa valaistusta kohti turvapesäkettä, rakasta das autoani!

Matkasimme koirieni kanssa juoksujalkaa rapa roiskuen, metri metriltä kiinnekohtaamme lähestyen, monta tuttua kaarretta ohittaen, pelonsekaiset vilkuilut taakseni luoden. Samalla ehdin ihmetellä kovastikin miten koiria voi yhä edes kiinnostaa mikä siellä takana mahdollisesti seuraa meitä poloisia? Itselleni sillä, mitä takanani oli, ei ollut enää mitään merkitystä, vain sillä oli merkitystä mitä edestäni löytyisi, kaupungin valojen katveesta. Ainut huono puoli olikin sitten siinä, että autolle saavuttuamme ylimääräisistä lisävaloista ei ollut edelleenkään tietoa. Pimeys vei edelleenkin voiton.

Toisaalta, olin siinä samalla todella ylpeä hyväkuntoisista koiristani jotka jaksoivat mukisematta juosta rinnallani kyseiseen turvapaikkaan, heidän varmaankin samaan aikaan isäntänsä heikompaa kuntoa ihmetellen...(tunnustan, pari viime viikkoa on jäänyt hieman liian vähälle aerobiselle, mutta takaisin tarinaan)...aukaisin autoni takakontin ja usutin mustanpuhuvat koirani heidän omille paikoilleen johon tiukan komennuksen jälkeen suostuivatkin varsin helposti. Välittömästi tämän jälkeen kirmasin itseni etupenkille auton käynnistykseen ja löin varalta pitkät päälle sekä tööttäsin riikkarilla varoituksen sanan pimeyteen! -Mullekaan ei **ttuilla- :)?

Siitä sitten lopulta otsalla kiiluvaa halogeenivaloa nopeasti sammuksiin, samalla muutama harkittu vilkuileva katse takapenkin molemmin puolin - siltä varalta ettei siellä nyt sattuisi istumaan joitakin ylimääräisiä humanoideja vapaamatkustajina mukanani kaupungin sykkeeseen - pakki päälle sekä toivomuksen heittäminen ilmaan siitä, ettei peruuttamisenkaan aikana takanani sattuisi olemaan mitään ylimääräistä, ja viimein nasta lautaan ykkösen kautta. 

Oi ihanaa ihmistenmaata, niin kauniiden katuvalojen loistehessa edessäni häämötti vihdoinkin armaan kotikaupunkini keskusta, Joensuu Rock Cityssä! 

Selvitäkseni tästä kaikesta kokemasta kauheudesta ja minimoidakseni mahdolliset jälkitraumat, suunnistin kyseisen retken päätteeksi lähelläni sijaitsevaan markettiin, lunastin muutaman pehmeän kuohuvan ja kipusin tönössäni saunan lempeään lämpöön! Kyllä koirailu on kivaa...ja pimeä herkistää mukavasti aistit ;)

-Pappi Ahtonen- 24.11.2013