Yöjuoksu

Yöjuoksu. Tuo urheilullinen tempaisu joka toisinaan tarkoittaa myös nimensä veroisesti sitä, että pimeää juostaan ylväänä karkuun. Syystä tai toisesta. Savanneillahan kohteen kirittäjänä toimii arvatenkin usein kebardin kaltainen loikkajussi, mutta meillä suomessa tätä tointa hoitaa usein karhunomainen lökäpöksy. Jos kuka metsään sattuu eksymään. Koiria vauhtiin piiskaavat usein lähinnä pillit ja luut. Ihmiskunnan keskuudessa vauhdin antajina toimivat sekä edellä mainitut eläimelliset lajit että useimmiten myös toisenlaiset ”padit” - eritoten, jos kyseessä on iltajamit - yön pimeydessä, sen siimeksessä.

Mutta mielikuvitus lienee kuitenkin yksi suurimmista liikuttajista kautta eliökunnan, ylipäätään. Varsinkin syksy- ja talviaikaan yleisesti vallitseva atmosfääri, synkkä ympärivuorokautinen kaamos, voi tehdä hallaa erityisesti ihmismielen pimeissä sopukoissa. Voi käydä esimerkiksi niin, että kokonainen vuori muuttuu yht`äkkiä eläväksi olennoksi. Näin oli kerran päässyt käymään jossain päin maailmaa. Ainakin eräs lehti siitä näin tiesi kertoa. Kokonainen suuri joukko ihmisiä oli kauhistellut moista asiaa yhdellä kertaa! Niinpä niin... Päivällä nauratti ja pimeällä hirvitti.

Mutta niin myös oma mieleni teki tepposet kerran, kun matkasin omien koirieni kanssa pimeässä, keskellä hyytävän jäätävää korpimetsää. Olenkin tätä nykyä sitä mieltä, että siinä vaiheessa, kun männynkäpy alkaa muistuttamaan mammuttia, on ehkä suositeltavampaa suunnata jonnekin muualle päin, kuin eteenpäin, kohti pilkkopimeätä metsää.

Ei nimittäin ole kovin mieltä piristävää elää siinä hetkessä, kun mielessä alkaa soida erilaisten yhtyeiden vaietut virret. Silloin Peer Gunt laulaa: ”Spooky man is coming” ja Sentencedin myötä katsahdetaan kohti sysimustaa taivasta ja hurrataan sanoilla: ”Dead moon is rising”. Saunara kaivaa syvää monttua suruhautaan ja Charisma toivottaa vielä loppujen lopuksi tervetulleeksi kolmen kuusen kylän katveeseen.

Siinä alkaa äkkiä hienhaju kutittamaan nokkaa! Ei haise jäätävän pakkasilman ylös nostattama lakritsainen tuoksu enää nenässä, eikä soi vesivehmaan jenkka korvien välissä. Tuolloin äärimmäisyyksien lomassa - pihkaisten havupuiden katveessa, vesisumun keskellä - primitiivisten asioiden äärellä, ei nouse yleensä mieleen muuta kuin yksi perimmäinen kysymys: Miten perh...ssa ne motokuskit, ynnä muut majakanvartijat, pärjäävät - ”tuolla jossain”?

 

-Pappi Ahtonen-

pappipakinoi.blogspot.fi
facebook.com/pappiahtonenpakinoi

Koirafestareilla - rotujen erottelua (kyseinen lehtiversio on julkaistu myös SENNENKOIRA-lehdessä 2/2014)

Pitkiä, pätkiä, levveitä (kainuulaisittain), laihoja, pyöreitä, soikeita, suoria, venkuloita, mustia, valkeita, pörröisiä, suorakutrisia, lyhyen mallin omaavia, raivokkaita, nauravia, velmuilevia, totisia, mietteliäitä, tuumailevia, ihmetteleviä, surullisia, apaattisia, yllättyneitä, pyytäviä, päättäväisiä, aapailevia, silmin nähden tyytyväisiä ja iloisia otuksia pitkin poikin, ympäri hallin laipioita. Kaikkea edellä mainittua edustavat nuo elävät olennot koirafestareilla.

On aina mielenkiintoista seurata sivusta puuskuttavia, läähättäviä, juoksevia, käveleviä, matelevia ja tallustelevia matkalaisia hihnoihin kytkettyinä. Osa tästä koirafestariporukasta on selvästi makkaran perään, toisia kiinnostaa vain luukojut ja yhtä ei voisi vähempää kiinnostaa esimerkiksi perässään laahautuvat häkit, jotka selvästikin tuntuvat turhanpäiväisiltä kapistuksilta muun kokonaisvaltaisen nauttimisen ohella. Toisilla vaikuttaa olevan jonkin sortin alituinen kiire ja hätä päästä kirmaamaan mahdollisimman joutuin miehittämättömälle maalämpäreelle, merkattua paikkaa tutkimaan...

Ja kysehän on ihmisistä, koiranäyttelyissä. Jos joku sattui otsikon johdattelemana luulemaan jotain muuta, pahoittelen suuresti. Mutta kyllähän minäkin tykkään juoksennella nykyisin pää neljäntenä jalkana pitkin koiranäyttelyalueen laipioita ja tutkia välillä sen keskustaakin. Mutta aina ei ole ollut kuitenkaan näin. Ei ennen tutustumistani tähän mystiseen lajiin, joka tapahtui kohdallani useita vuosia sitten. Palatkaamme hetkeksi historian havinaan.

Ennen omakohtaista "hurahtamistani" kyseiseen lajiin, kuvittelin lähes haudanvakavasti, että koirafestarit olisivat lähinnä (tai tarkemmin sanottuna ainoastaan), totaalisen kuivakkaita "hameväen hömpätyksiä", trimmattuine pikku puudeleineen ja vaaleanpuonaisine otsarusetteineen. Noh. Toki ensimmäisellä tutustumiskerralla tapasin runsaasti puudeleita ja hameväkeä liikenteessä, mutta samalla kertaa sain onnekseni kohdata ilmestyksen, joka mullisti ajattelutapani kyseistä tapahtumaa kohtaan, lopulta totaalisesti.

Kävi nimittäin niin, että pitkän ja hikisen hortoilun jälkeen, jota olin harrastanut polttavan Joensuun auringon alla koko päivän, onnistuin lopulta havaitsemaan väen paljouden keskeltä yhden naisen, joka käveli vastaani siististi pukeutuneena - ehkä jopa hieman ylipukeutuneena, verraten kokonaismassaan - ja hänen takanaan kolisi iso, raskas, koiranhäkki isoine renkaineen, sekä MIES, jonka nokka oli punainen kuin paloauto. Ja tämän kyseisen miehen ilme oli vain lievästi sanottuna tuskainen! Edellä mainittu kärry oli hänelle selvästikin tuolla hetkellä liikaa. Niskat lytyssä ja hartiat vinossa, kädet lähes maata viistäen, kävi miehen raskas askellus hänen oman daaminsa perässä. Nainen puolestaan pisteli nokka pitkällä menemään sen minkä pitkillä kintuillaan pääsi. Mies oli selvästi omaa hätäänsä kärsimässä. Tässä kohtaa päässäni syttyi lamppu ja ryhdyin pohtimaan edellisen illan telttakylän merkitystä moiseen... kenties herra "palomestari" oli ottanut harkitsemattoman riskin ja pelannut korttinsa väärin, nostaessaan juhlahumun telttansa kattoon jo edellisenä iltana - tyydyttääkseen ylivoimaiseksi yltyneen voitonjanonsa?

No, oli miten oli, loppujen lopuksi juuri tämä näky tarjosi minulle sen huojentavan oivalluksen, että kyseiset festarit olivat kaiken kansan juhla. Juhla, jossa jokaisen kansalaisen olisi mahdollista nauttia ja ottaa tapahtumasta itsellensä juuri se nautinto jonka sattuu omalla kohdalla parhaaksi näkemään. Vaikka sitten edellä kuvatun riskibisneksen kautta. Jokainen taapertakoon omalla tyylillään!

Siispä, näin vuosien kokemusten pohjalta uskallankin nyt väittää, että koiranäyttelyt ovat selvästikin sekä koirille että ihmisille paljon enemmän kuin pelkästään "kuivakkaat buudelinäyttelyt". Tämä maailmanlaajuinen harrastaminen vaatii loppujen lopuksi yhteistä kieltä ihmisten ja koirien kesken. Siinä rodut sekoittuvat.


-Pappi Ahtonen-
pappipakinoi.blogspot.fi
facebook.com/pappiahtonenpakinoi

Päätöntä menoa

Kevät ja kesä on hienoa aikaa. Eikös juu! Luonto ja sen eliöt (me ihmiset tietysti osana sitä) keksivät päiviensä piristykseksi jos jonkinlaista viritystä. Viriketoimintaa harrastaa myös yksi mönkijäinen joka takapihallani mellastaa antaumuksella multakylpyjä nauttien, armottomia kekoja kasaten ja kuoppia kaivaen. Mahtaa mennä sellaiset onkalorihmastot pilttuuni alla, että kohta on meininkinä lattialaudat pois!?

No. Jälleen kerran aamuinen kahvi virkisti yhdessä karmaisevan näyn kera somasti. Herra Kontiainen oli iskenyt yön aikana jälleen tuohon pyhään maahani jota henkeni kaupalla varjelen ja hoivaan. Tästä tapahtuneesta syntyi räppiriimitys joka on omistettu herralle nimeltä - Kontiainen:

"Tapasinpa kerran herra kontiaisen joka takapihaa möyri niin kuin sontiainen. Se nokkansa pisti nytten väärään saveen taitaa koittaa sille aamiainen pääkallomainen. Ja lapio on teräase siinä missä pistin, kai kusiset on sillä paikat jos sen koloon pis**n. Kjäh häh hää, näin voiton laulu raikaa takapihan sankarix kun meikäläinen painuu. Niin taipuu rauta ja taipuu puu nyt kontiainen kohta multaan kangistuu".

Luonnoneliöiden armahtamisen puolesta puhuen. Vain sarkastista vitsiä viljellen. Antaa kaikkien kukkien kukkia vaan

-Pappi Ahtonen- 2.6.2014

Pullotettu onni – Sydämeen kätketty pommi

"Jos antaisin Sinulle pullotetun onnen. Käyttäisitkö sen itse, vai ojentaisitko sen avokätisesti eteenpäin"?

Edellä mainitun kysymyksenasettelun kautta ajattelin haastaa itseni lisäksi myös Sinut pohtimaan ”onnen” merkitystä. Sillä sitähän kuitenkin niin usein toivotaan, toivotetaan, tarjotaan ja arvotaan. Siinä riittää ihmeteltävää kerrakseen, ja asiaan voinee suhtautua esimerkiksi seuraavaan tapaan:

ONNI

Anna sen läikkyä yli äyräitten niin, että roiskuu! Niin, että sen roiskeet muodostavat lopulta suuria lätäköitä, joista jokainen pystyy ammentamaan itsellensä sen määrän kuin omaan hetkeensä tarvitsee. Mutta älä anna ensimmäisten vastaantulijoiden kuitenkaan viedä aivan kaikkea, sillä loputkin ohikulkijat voivat tarvita oman pienen osansa. Jos eivät enemmänkin.

Parasta on, että voit itse päättää onnesi kokonaismäärän jakelusta, mutta sen pimittäminen tuskin koskaan lienee tarpeen? Hienoa on, että voit halutessasi tarjota onnea vaikka koko tuopillisen verran, esimerkiksi hyvälle ystävällesi, ja nauttia siitä hänen kanssaan, runsain mitoin, isoin siemauksin. Tai yhtälailla, voit halutessasi tarjota vastapuolelle tuota makeaa elämän eliksiiriä kerralla vaikka koko pullollisen! Sen jälkeen viimeistään vastapuolesi pyörii yltäkylläisyydessään pitkän tovin, jos toisenkin.

Joten ähkyn sitä voi saada myös onnen osalta. Ja sen voi saada ihan sillä seuraamuksella, että käy aivan turruttamaan. Tosin, mikäli näin ikävän onneekkaasti pääsee joskus käymään, taitaa siihen usein löytyä jokin erityinen syy. Voi olla todennäköistä, että sateenkaarenpää on vihdoin löytynyt ja sen pään kohdalla keikkuu valtavan kokoinen kirstu täynnä sitä itseään. Roppakaupalla jaettavaksi eteenpäin.

Voit siis jakaa onneasi hyvän päivän tutuille, tai edellisen yön vieraille - eikä kierros yleensä maksa mahdottomasti maltaita. Mahdollisesti ainoastaan pikkuriikkisen shottilasin verran - joka tarkoittaa ainoastaan neljää senttimetriä koko tuopillisesta - ja tästäkin huolimatta voit odottaa saavasi takaisin vähintään saman verran muodossa, jos toisessakin. Onnea! Kannattaakin varautua siihen, että tulet saat saamaan takaisin vähintään kaksin kerroin, sillä niinhän sitä sanotaan, että kun annat, niin saat. Loogista. Hyvä onni jatkaa kiertämistään.

Kun sitten pullotetun onnen jakelemista alkaa loppupelissä suunnittelemaan, kannattanee pitää tarkoin mielessä, ja muistuttaa aika ajoin itseäänkin siitä, että muistaa maistaa tuota erityisen maittavaa, hyvän mielen siirappista nektaria, välillä myös itse. Sillä ei ole varmastikaan väärin, että antaa makean mahlan valua pitkin omia rinnuksia, säännöllisin väliajoin. Jopa toisilta pyytämättä.

Uskoisinkin niin, että loppujen lopuksi ainoastaan sydämeen pullotettu, avaamaton onni, voi olla liian vaarallinen pommi.

-Pappi Ahtonen- 30.3.2014

Niin kuin usko, toivo ja rakkaus. Myös tarve, toive ja himo.

 ”Jyrki, Jyrki... istu autoon... Jyrki, Jyrki... istu kunnolla, Jyrki!!”.

Vaikka edellä mainittu käskytys olisikin sopinut niin hyvin erään rattoisan viikonloppureissun teemaan, koiranäyttelymatkan hengessä, niin ei. Jyrkin tapauksessa kyse ei ollut karvaisesta koirasöpöliinistä vaan täysin supisuomalaisesta umpitunnelisesta miehestä joka ei sattuneesta syystä saanut otettua kaverinsa viestiä vastaan, niin, että se olisi tyydyttänyt auton ratissa päivystävää ystäväänsä kerralla, täydellisesti - tai edes sinne päin - tyydyttävästi. Pyynnöt kyllä selvästikin sivalsivat pitkin Jyrikin korvia, mutta turhaan.

Taisi olla osasyynä Jyrkinkin toimintaan aikaisemmat ”hulupaloo hilibaloo” -ilmoitukset laivan viidennellä kerroksella – neonvalojen loisteessa.

HIMO

”Bling”!

Kilahtaa ääni katon rajaan sijoitetusta pienestä muovisesta kaiuttimesta ja heti tämän perään sirkeä naisääni kuuluttaa laivan kajuutan uumeniin sananparren : ”Hulabaloo pilibalo”, tai jotain siihen suuntaan (?), ja näin lähtölaukaus on kajautettu virallisesti laivaemännän suusta hapuilevasti hortoilevan ihmismassan korville. Kyseinen tiedotus aiheuttaa massan keskuudessa raviurheilustakin tutun pyrähdyksen eleen. KOLME, KAKSI, YKSI, AJA!

Ja porukkahan ”ajaa”, seilatessaan pitkin purtilon uumenia ja kapeita käytävikköjä, muodostaen samalla sakean sumpun, jota armeija termein kutsuttaisiin oikein kunnon ”häröpalloksi”. Erityisen isoksi sellaiseksi.

Edellä mainittu riemukkaan pirteä kiekaisu tarkoitti selvästikin kaikille purkkiin sulloutuneille ihmisille kutsuhuutoa kirkkaiden valojen luo, hyllyköiden katveeseen, jossa kalpean ihmisen kouperoosa iho säihkyy takuuvarmasti kirkuvan punaisena - pelottaen samalla asianomaista niin, ettei peiliin katsominen lähtökohtaisesti kovin kiinnostavalta edes tuntuisi. Mutta kun on pakko. Sillä asiahan koskee jokaisen oman kuontalonsa ehostamista niin, että keskinkertaisena ihmisenä voi taas tuntea itsensä hieman epävarmaa varmemmaksi oman naamataulunsa sisällä. Ja valoisten hyllyköiden keskellä onkin tarjolla jos jonkinlaista ehostustavaraa ja tuotetta, jokaiseen makuun sekä näköön suhteutettuna.

Löytyy Chanelia, Lumenea, Lancomea, ynnä muuta törppöä ja tupsutinta niin, että äkkinäiselle voisi helposti iskeä kyseisen tuotepaljouden keskellä merisairauttakin pahempi heikkous, tai päätä huimaava vauhtisokeus, kyseisessä mahdollisuuksien maailmassa. Mutta. Jo pikainen silmäily eteen sekä sivulle kertoo sen, ettei kukaan ole eilisen teeren poikia näillä apajilla.

”Teretulemast reisilaivaan sekä Extra price ”- mainoslappuset ovat selvästikin tälle herrasväelle entuudestaan tuttu näky. Mutta tästäkin huolimatta on ilmiselvästi todettava, että -50 %:n merkintä tuotelapussa vaikuttaa lyömättömältä taikayhdistelmältä – numeroineen ja merkkeineen. Kyseisiä tuotteita on selvästikin saatava jokaisen, eivätkä ne saa loppua missään tapauksessa risteilyn aikana kesken!

Chanelin tuoksun lomassa voi aistia ja haistaa melkeinpä mellakan ainekset. Hintalaput tuotekoodineen tekevät musertavaa jälkeä kukkaroitaan hypistelevien naismatkaajien joukossa. Ukkelit puolestaan keskittyvät hypistelemään timangisen näköisiä, ranteeseen asennettavia, ”menneen ajan” -kelloja joiden nimeksi on kuin sattuman kaupalla valikoitunut ”Sekunda”. Mutta mitäpä pienistä – eihän nimi miestä pahenna.

TARVE

Samaisten mainoslauseiden ja kutsuhuutojen saattelemana toisenlainen väki mittailee samaan aikaan malttamattomana muovipussiensa ja vetokärryjensä kantokykyä, joka lienee aina kyseisten tarvikkeiden kohdalla vakio (?). Tarjousosaston sanamerkkiyhdistelmän kohdalla: 24x0,33l = -50%, nöyrtyy jos jonkinlainen raavas jannu, totaalisesti.

Joidenkin huimapäiden touhuilua seuratessa sitä alkaa väkisinkin pohtimaan onko kantokyvyn ”vakiota” mahdollista murtaa sillä meneillään on selvästikin jos jonkinlaista myytinmurtoyritystä. Hurjimmat selvästikin kyseenalaistavat moiset lainalaisuudet, ja lastaavat kärryihinsä lavaa poikineen - hullunkiilto silmissä - kyynerpäätaktiikat muistissaan. Pinot kasvavat lopulta kohti kattoa ja vetokahvat taittuvat, matka ei.

Samaan aikaan kyseisten urotöiden rinnalla on helppo nähdä myös toisenlaisia guinnessin ennätysrityksiä, suurikouraisimpien lastatessa sormiensa ympärille nestemäisiä tuotevirityksiä. Hyvin näyttää luonnistuvan nuokin temput. Tavaraa mahtuu gallonittain kantoon. Mikään ei ole selvästikään uskon edessä mahdotonta!

TOIVE

Aina tarve, himo ja sesongit eivät kuitenkaan kohtaa edellä kuvattuun tapaan, vaikka sitä niin kovin itsekkäästi aina toivoisikin. Markkinavoimien vanavedessä ja ristiaallokossa on usein varsin haasteellista seilata. Varsinkin jos ei olla enää laivalla liikenteessä. Saattaa moisella ulapalla äkkinäinen kokea olevansa tuuliajolla kuin mies, joka kerran yksinäisenä saarella ollessaan löysi omaksi onnekseen puhuvan pään kaverikseen, joka osoittautuikin lopulta varsin kovapäiseksi luuksi – todelliseksi kookosaivoksi, sanaakaan sanomattomaksi Wilsoniksi!

Tämän sain karvaasti kokea myös omakohtaisesti eräänä talvisena päivänä, suunnitellessani iltapäivälle maisemanvaihdosta työpaikan uumenista kohti hekumeenista hikipajaa. Tosin, ilman salihousujani - shortseja - jotka olivat selvästikin jääneet lojumaan aamukiireen tohinassa jonnekin kodin katveisiin. Tästä johdannaisena mieleeni hiipivät välittömästi edellä mainitun reisilaivan ”hilipaloo hulapaloo” -ilmoitukset leiskuvine mainoksineen ja repäisivine kutsuhuutoineen. Laivalta kyllä olisi apu löytynyt kyseiseen pattitilanteeseen välittömästi. ”Mutta niinhän sen täytyy olla myös ison kaupunkikeskustan kohdalla”- tulin ajatelleekseni. Etsivä kyllä löytää. Mutta kuinkas lopulta kävikään...

Ravatessani hikipäässä pitkin ison kaupungin katuja, lyhyen ruokatuntini aikana, sain lopulta itselleni vastukset lohduttoman lopputuloksen muodossa:

• Anttila ei ollut oman antinsa puolesta minkään väärti!
• Ison äSSän outletti tarjosi vain toivoa(?)
• ”Hennan&Maurin” henkarit kolisivat vain aatteita - toisin sanoen - täysin vääriä vaatteita. Eikä Seppäläkään halunnut auttaa hikistä valkonaamaa tyydyttävästi, kyseisen puutteen poistamiseksi. Tunsin olevani pulassa!

Mieleeni heräsi vain yksi kysymys. Mistä johtui, etteivät kyseisten liikehuoneistojen myyjät haistaneet selviä ostoaikeitani?

Näin täytyi olla, koska eivät he tulleet mitään tarjoilemaankaan, saatikka luoksensa muuten vain tarjoustensa perään kosimaan? Joiltakin jäi nyt ropsit kyseisen ansiosta saamatta, sillä olisin siinä vaukon vallassa ollut valmis ostamaan vaikka käytetyt housut edessä seisovan myyjättären päältä, mikäli tätä olisi joku minulle edes hiukan vihjannut mahdolliseksi.

Ne päällä olisin sitten kyseisen illan huhkinut salilla iloisin mielin, mutta no! Koska suomalainen mies ei kuitenkaan itse liikoja ikinä kysele, saatikka pyytele - anelemisesta puhumattakaan - jäi shortsien himo yhteensattumusten vuoksi edelleen tyydyttämättä. Mutta kuten yleensä, asioilla on tapana järjestyä, myös tässäkin tapauksessa. Shortsit löytyivät lopulta noin kuudennennen liikkeen kohdalta, ja illan harjoitukset olivat pelastetetut.

Myös HULABALOO oli korvien välissä todellinen. Kreisiä voi olla myös muualla kuin laivalla - neonvalojen loisteessa. Mutta niin kuin usko, toivo ja rakkaus. Myös tarve, toive ja himo kietoutuvat aina maailmalta suomeen palatessa yhden elintärkeän asian ympärille.

Ja se on yksi ja ainoa, kirkkaana juokseva, pullottamaton, kraanavesi. Jota saa onneksi vaikka Anttilan WC:stä!

 -Pappi Ahtonen- 23.2.2014

Koirafestareilla – rotujen erottelua

Ihmettelinpä tuossa yhden kerran saavuttuani erittäin kohmeisen matkanteon jälkeen suuren suureen pallohalliin, sen värikästä näkyä ja tunnelmaa. Pitkiä, pätkiä, levveitä (kainuulaisittain), laihoja, pyöreitä, soikeita, suoria, venkuloita, mustia, valkeita, pörröisiä, suorakutrisia, lyhyen mallin omaavia, raivokkaita, nauravia, velmuilevia, totisia, mietteliäitä, tuumailevia, ihmetteleviä, surullisia, apaattisia, yllättyneitä, pyytäviä, päättäväisiä, aapailevia, silmin nähden tyytyväisiä ja iloisia otuksia pitkin poikin, ympäri hallin laipioita. Kaikkea edellä mainittua edustavat nuo elävät olennot koirafestareilla.

Paikassa, jonne porukkaa kokoontuu niin Joensuusta, Mikkelistä, Kuhmosta, Tampereelta, Helsingistä, Kuusamosta, Tukholmasta, Tallinnasta, Petroskoista, Sotkamosta, Utsjoelta, Turusta kuin Poristakin, siis kaikkialta ympäri telluksen, muttei sentään koko universumin. Paikalla voit tavata kaikenkarvaisia tallustelijoita joilta kaikilta löytyy omat yksilökohtaiset tarkoitusperänsä olla osa suurta tapahtumaa.

Osa on tullut voittamaan, osa koittamaan, yksi on tullut katsomaan ja toinen vain paikalle eksynyt turisti. Mutta meininkiä on väkisinkin, ja varsinkin, kun yksi jos toinenkin puskee koko ajan eteenpäin kapeissa väliköissä hallin uumenissa tuhatta ja sataa. Kulkeminen voi olla ajoittain ahdastakin sillä häkit ja erilaiset kojut ovat muokanneet avomaastoon radat joita pitkin voi koittaa uida virran mukana ja suunnistaa lopulta mieleiselleen polulle, kojujen ja kehien tuntumassa.

Välillä sivustakatsojaa voi ihan hirvittää hurjimpien vauhtia vierestä seuratessa. Siinä voi paikoittain nokan edessä havaita vauhdin hipovan sataa ja älyn puolestaan tasan nollaa (?!). Mutta tämähän kertoo vain loppujen lopuksi hyvästä draivista ja eteenpäin menemisen meiningistä. Sitähän sanotaan ettei elämässä pidä jähmettyä paikoilleen vaan tärkeintä on pysyä jatkuvasti liikkeessä! Se on viisautta. Se on yksilön kehittymisen edellytys. Tähän väitteeseen on siis hyvä nojata. Tähän on syytä uskoa.

Itsekin maata useaan otteeseen kirtäneenä ja kyseisiä festareita kolunneena olen pistänyt merkille ja todennut yhä uudelleen sen seikan, että suomi on pieni maa - vaikkakin edelleen ihan pirun pitkä!! Tietty säännönmukaisuus on silmin nähden vakio näidenkin säännöllisesti järjestettävien tsempaloiden kohdalla. Aivan kuten muidenkin harrastuslajien kohdalla joista löytyy niiden oma vannoutunut kävijäkuntansa.

On aina mielenkiintoista seurata sivusta puuskuttavia, läähättäviä, juoksevia, käveleviä, matelevia ja tallustelevia matkalaisia hihnoihin kytkettyinä. Osa tästä koirafestariporukasta on makkaran perään, toisia kiinnostaa vain luukojut ja yhtä ei voisi vähempää kiinnostaa esimerkiksi perässään laahautuvat häkit, jotka selvästikin tuntuvat turhanpäiväisiltä kapistuksilta kokonaisvaltaisen nauttimisen ohella. Toisilla vaikuttaa olevan jonkin sortin alituinen kiire ja hätä päästä kirmaamaan mahdollisimman joutuin miehittämättömälle maalämpäreelle, merkattua paikkaa tutkimaan...

Ja puhun nyt siis kokoajan ihmisistä, koiranäyttelyissä. Jos joku siis sattui esimerkiksi otsikon mukaan luulemaan muuta, pahoittelen suuresti. Tosin, myönnettäköön, että koirien käsitteleminen olisi tietysti kyseisen otsikon alla ollut varsin herkullista ja jopa luontevaa, mutta saakoon karvaturrit nyt tältä erää ikään kuin sivurooliin ja jääkööt nyt rauhassa ihmisten kirjon ja heidän tapojensa varjoon. Olen nimittäin havainnut, että tämän roduista jaloimman (ihmisen) sisään mahtuu selkeästi yhtä monta erilaista persoonallisuutta ja luonnetta kuin vaikkapa koirarotuihin verrattuna. Ihmisten monimuotoisuus korostuu loppujen lopuksi varsin helposti, ja uskaltaisinpa jopa väittää, että miltei helpomminkin kuin koiraolentojen kohdalla.

Ehkäpä ovelinta näiden festaritohinoiden keskellä on huomata, että usein - tai oikeastaan pääsääntöisesti aina – juuri koirat ovat niitä kaikkein levollisimpia olentoja tapahtuman aikana, kaikesta hälinästä ja tohinasta riippumatta. Muilla, siis ihmisillä, löytyy kyllä kiirettä, häsellystä ja härdelliä koko ajan vallan riittävästi. Onneksi tapahtumapaikoilla on kuitenkin aina olemassa ne samat seitsemän tekijää jotka onnistuvat hillitsemään väestön turhan kiihkeää toimintaa ja säännöstelevät kokjonaismassan muodostamaa yhteistä kaaosta sopivasti. Näitä ovat kello, tuomarit, toimitsijat, ohjelmavihkot, järkkärit sekä aina yhtä maittavasti ruuanhimoa tyydyttävät kärkkärit, eli suomeksi sanottuna polttavan kuumasti höyryävät grillimakkarat ja tietysti kermainen kahvi!

Ihmisten ajanhallintataidoistako lie loppuunsa kyse vai mistä, mutta se lienee kuitenkin varmaa, että koirat eivät taida loppujen lopuksi itse edes niin välittää tulevatko kyseisissä skaboissa viidensiksi, toisiksi tai edes lähellekkään kärkikymmenikköä. Ne taitavat vain lähinnä nauttia tapahtumasta. Ja hyvä niin. Vähemmän minä olen niillä stressiä havainnut, kun ihmisillä taas... No, heillä täytyy olla omat yksilökohtaiset paineensa.

Mutta ehkäpä tähän loppuun voisi olla paikallaan kertoa vielä yksi omakohtainen kokemus rakkaan koiraharrastuksen(i) parista jolloin koirafestareiden taika aukeni edessäni varsin konkreettisessa muodossa. Tämä tapahui useita vuosia sitten. Kyseisenä ajankohtana vietettiin kuumaakin kuumempaa kesäpäivää jolloin muun muassa aurinko teki tehtävääsä ja pakotti lähes kaikki ihmiset ulos rakennuksistaan nauttimaan luonnon kauneudesta. Kohdallani tämä tarkoitti konkreettisesti Joensuun ravirataa jonne koirafestarit oli pystytetty koko komeudessaan viikonlopun ajaksi - kuten usein on tapana näyttelyviikonlopun olessa kyseessä. Siinä sitten kyseistä paikkaa kohti (keltanokkana) taapertaessani pohdin kovasti mahtaisiko kyseinen paikka tarjota itselleni mitään sen kummempaa viihdykettä. Itse kun olin vielä niin kovin kokematon ja tietämätön tapahtuman täsmällisestä sisällöstä. Siinä oltiin ikään kuin pappia kyydissä...

Lähtökohtaisesti kuvittelin, että koirafestarit ovat pelkästään totaalisen kuivakkaita ”akkojen hömpötyksiä”, trimmattuine pikku puudeleineen. Noh, olihan siellä toki silloinkin runsaasti puudeleita ja naisia (eri sortin rotuja) liikenteessä, mutta sitten eteeni käveli se edellä mainittu SUURI ilmestys joka mullisti ajattelutapani kyseistä tapahtumaa kohtaan, lopulta täysin. Aivan ensiksi, paikalla saavuttuani, havaitsin kuinka väenpaljous oli sankkaa kuin sumu eikä ihmismassasta tahtonut erottaa yksilöitä toisistaan. Mutta lopulta havaitsin väen paljouden keskeltä yhden naisen joka käveli vastaani siististi pukeutuneena – ehkä jopa hieman ylipukeutuneena – ja hänen takanaan kolisi iso ja raskas koiranhäkki, omine renkaineen, sekä MIES, jonka nokka oli punainen kuin paloauto. Ja tämän kyseisen miehen ilme oli vain lievästi sanottuna tuskainen! Edellä mainittu vedettävä kärry oli hänelle liikaa.

Miehen askelluksesta muistan lisäksi sen ettei se ollut järin rivakka ja hänen etukumaransa oli erityisen selvästi havaittavissa - tosin mikä lienee ollut edellisen illan telttakylän merkitys tähän... Oli miten oli, loppujen lopuksi juuri tämä näky tarjosi minulle sen huojentavan oivalluksen, että kyseiset festarit olivat kaiken kansan juhla! Juhla, jossa jokaisen kansalaisen olisi mahdollista nauttia ja ottaa tapahtumasta itsellensä juuri se nautinto jonka sattuu kohdallansa parhaaksi näkemään.

Nyt, ja erityisesti näin vuosien kokemusten pohjalta, uskallankin väittää, että koiranäyttelyt ovat selvästiki sekä koirille että ihmisille paljon enemmän kuin pelkästään ” kuivakkaat buudelinäyttelyt”. Tämä maailmanlaajuinen harrastaminen vaatii loppujen lopuksi yhteistä kieltä ihmisten ja koirien kesken. Siinä rodut sekoittuvat.

  

-Pappi Ahtonen- 18.1.2014

Verkkopankki – varmin tapa tallettaa, kun sen oikein oivaltaa

Aina kuun lopussa sitä herkistyy ajattelemaan asioita hieman eri tolalta. Toisin sanoen aikalailla päinvastaisesti kuun alkuun verrattuna. Toki arki on yhtä lailla samanlaista oravanpyörää ja tyhjän päällä polkemista, mutta on siinä loppukuussa silti aina oma soundinsa. Sitä sopiikin usein viritellä jos jonkinlaista mollia ja duuria, toivoen, että jostakin löytyisi myös sitä hiukan kaivattua tuuria, esimerkiksi armottoman lottoamisen myötä. Rahan himon vallassa. Mutta kuten usein...siinähän sitä saa arpoa lämpimikseen. Arpa kohtalon ei ole useinkaan kovin arvaamaton. Näinpä taskun pohja voi pysyä helposti yhtä tyhjänä kuin Aku Ankan takatasku joka tietääkseni on varsin olematon. Mutta joillakinhan sitä on, mammonaa, tallessa, jossain...?

”Pistää rahaa pankkiin”. On siinä vain vekkulimainen lauseke. Kerta kaikkiaan. Ja entäpä se asia, kun puhutaan, että kyseistä valuutan tallettamista on mahdollista harrastaa mitä moninaisemmalla tavalla. Esimerkiksi nukkumisen aikana tätä on kuulemma mahdollista toteuttaa varsin tehokkaasti. Yhtä lailla, äveriäitä herroja ja hidalgoja kasvaa varmastikin ihmisistä jotka harrastavat ylenpalttista pihtaamista, keinoja kaihtamatta. Sukanvarsi tai patjan sisälmys lienevät itsestään selviä vaihtoehtoja. Mutta varmasti on mahdollista tehdä karttuvampaa tiliä myös vaikkapa fiksunpuoleisen syömisen kautta. Tosin leipä taitaa olla kyseisen vaihtoehdon kohdalla varsin pitkä ja kapea? Mutta se asiahan on varma, että kun verkkopankkiin syötät rahasi, ne bittiavaruus nielaisee samassa hetkessä jonnekin toiselle puolelle maapalloa. Ja siellähän ne sitten lepäävät, kunnes joku onnellinen polttelee rahasi kuuman auringon alla - arvatenkin tuhdin Havanalaisen kautta - savuna ilmaan.

Vaan taitaapa sanaan ”verkkopankki” sisältyä syvempikin merkitys. Sana ”verkkopankki” kätkee sisäänsä yhden varsin oleellisen jutun jota ei ehkä enää ymmärretä täysin nykyaikana. Kyse on esihistoriallisesta, yksinkertaisesta keksinnöstä, joka vielä ennen vanhaan oli todennäköisesti arkipäivää - ainakin jollakin tasolla? Voisiko siis olla, että vanhassa olisi vara parempi, yhä tänäkin päivänä.

Voisiko järvenpohja olla sittenkin se kaikista varmin tapa tallettaa, myös nykypäivänä? Miksi ”verkkopankkia” ei voisi huoletta käyttää yhä niin kuin sen nimikin jo kertoo. Entisajan kansalaiselle mielikuva asian suhteen, kyseisen sanan perusteella, voisi tuskin olla erheellinen. Seikka olisi saletti! Yksi sana ja vain yksi tarkoitusperä. Tallettaminen olisi kätevää. Ei muuta kuin roposet hudsoniin kalaverkon mutkassa ja lopuksi paino perään verkonmerkin kera! Toki talletusmuotona näin ehkä hieman nykyisestä poikkeava, mutta tapana silti varmasti yhtä luotettava. Takuuvarmasti. Verkkoon voi luottaa järvenpohjassa, mutta ei bittiavaruudessa.

Pienenä sivujuonteena mainittakoon, että oman henkilökohtaisen ”luodikkoni” kohdalla tämä asia on tullut jo todettua varsin pitkään. Aidossa verkossa on vara parempi. Vanhan järviverkon naru on nimittäin kannatellut rakasta teräskielistä akustista kitaraani jo hyvän tovin, vuosien ajan, ja hyvin on kestänyt ajan havinaa. Ainoastaan kyseiseen kitaraan aikoinaan tuohesta tehty olkatoppaus on matkan varrella raaspiutunut pois (= nyt tärkeä välihuomautus, taisin juuri keksiä uuden suomenkielen sanan?) Mutta takaisin asiaan...

Ennen vuoltiin rahaa puusta ja joka jantterilla kasvoi luonnollisena osana pokasaha olkapäidensä jatkeena. Toki tänäkin päivänä kuullaan puhuttavan sahamiehestä, mutta sillä tarkoitetaan yleensä vain yhtä sahamiestä, Ilari Sahamiestä, joka taidollaan tahkoaa muutakin kuin oravannahkoja, mutta ei justerilla, taikka edes Jonseretilla. Jotain on tainnut muuttua vuosien varrella. Ja samaan hengenvetoon voidaan varovasti tiedustella onkohan nykyinen tilanne enää edes kovinkaan reilu muita sahamiehiä ajatellen. Kysynpähän vain... Jonseretilla ei vuolla tuohta bittiverkosta, eikä kovinkaan moni tee enää puutöitä metsässä, käsin. Pokeria ja pokkaa vaatii, kun tilannetta pohtii tosissaan (tekee varmasti herkkää jos syö pelkkää kuusenkerkkää, varsinkin seuraavana aamuna?).

Kokonaisuudessaan tilanne lienee nykyään se, että suurin osa kansalaisista nyhtää rahaansa epätoivoisesti vain OTTO-automaateista, jotka kyllä ”ottoo ottoo”, mutta eivät ikinä ymmärrä riittävästi antaa. Ansainta- ja tallettamispuoli siis sakkaa. Ja silti samaan aikaan kaikki tietävät, että tämän päivän maailman hengessä jokainen on seppä syntyessään ja tuohta voi vuolla monella eri tavalla. Nykyään ihmisiltä vaaditaan erilaista ottautumista ja sopeutumista asioiden suhteen kuin ennen.

Loppujen lopuksi, jotta jokainen voisi säästää edes muutaman lantin pahan päivänsä varalle, kannattanee pysyä perinteisessä verkkopankissa - veden pinnan alla. Säästäminen on helppoa, sillä jo valuutan käyttöön ottaminenkin käy tätä myötä hiukan hankalammaksi, verrattuna vaikkapa OTTO-automaattiin. ”Pistää rahaa pankkiin”- lauseke on helppo ymmärtää. Ja parhaaseen lopputulokseen pääsee, kun antaa rahan arvonsa levätä jään alla pakkastalven yli rauhassa. Siinä on sitten hyvä piehtaroida keskikesän puolella, kun puoli vuotta aikaisemmin huolella talletetut rahat uiskentelevat oman kesämökin laiturin alle kuin itsestään, josta ne on lopulta helppo noukkia ennen juhannustanssien alkua ansaittuun, tehokkaaseen käyttöön. Verkkopankki - parasta lähipankkipalvelua. Tarjolla kaikille halukkaille. Aina äärellä, aina ulottuvilla. Asummehan tuhansien järvien maassa ;)

Pohdinnaksi:

Kuinka usein tuletkaan miettineeksi ovatko totutut toimintatapasi mahdollisesti liian syvälle juurtuneita valmiita malleja. Kuinka paljon käytät aikaasi todellisuudessa tämän asian pohtimiseen? Mieti, olisiko katsontakantaa mahdollista herkistää nykyistä laajemmalle ja venyttää omaa mukavuusaluetta uusille uomille, jotta tuttujen asioiden ”totuus” tulisi itsellesi entistä paremmin tietoisuuteen. Useinhan uudet asiat vain vaikuttavat todellisuutta pelottavimmilta ja ehkä hyödyttömimmiltä kuin loppujen lopuksi ovatkaan. Ja silti yhtä totta, usein vanhassa voi olla vara parempi. 

-Pappi Ahtonen- 4.1.2014