keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Voiko veden kanssa olla yhtä?

Niin, että voiko veden kanssa olla ihminen yhtä? Tätä minä tänään tulin joutessani miettineeksi tai oikeastaan tämän kysymyksen ääreen oli pakko lopulta havahtua..."Olla veden kanssa yhtä".

Siis en tässä tarkoita kuitenkaan esimerkiksi sitä, kun seisot vaikka laiturisi nokassa naama virneessä ja virtsaat kaarella oman mökkitonttisi lampeen ja olet sitä kautta veden kanssa niin kuin yhtä, tokikin mitä ainutlaatuisemmalla tavalla... Tai sitä, kun vaikka tuijotat itseäsi peilinkuvastimesta lapsesi kastemaljan äärellä ja upotat lopulta oman naamasi kyseiseen ämpäriin ja olet tätä kautta ikään kuin veden kanssa yhtä... Enkä tarkoita kyllä oikeastaan sitäkään, kun vaikkapa hyppäät talvipakkasella ilkosillasi ikiroudan keskelle tehtyyn - liian pieneen - reikään lumikinosten keskellä, kansankielellä avannoksi kutsuttuun aukkoon. Ja olet sitä kautta lopulta yhtä...

Tarkoitan oikeastaan vain sitä hetkeä, kun ihminen on suorittamassa tuota pyhää, viikottaista räpiköintirituaaliaan kaiken kansan keskuudessa, kaupungin tarjoamien palveluiden äärellä, uimahallissa. Siellä tämä ihmetys sai tänä päivänä omalla kohdallani alkunsa. Täysin normaalin viikon alkuun sijoittuvan kylmäkäynnistyksen lomassa. Olin uinut rintauintia jälleen lähes tonnin, luonnollisestikin nopeasti juoksevaa aikaa vastaan, mahdollisimman ripeästi, kunnes viimein, viimeisen sadanviidenkymmenen metrin kohdalla pääni sisällä alkoi tapahtua jotain merkillistä tai vähintäänkin mullistavaa. Mielessäni alkoi pyöriä Jacques Cousteaunkin kuvaamat merenelävät kuten rauskut ja merikilpikonnat sekä muut nilviäiset omassa elementissään vedessä...

Oli sillä vanhalla herrasmiehellä muuten aikoinaan varsin tunnistettava ja veikeä tavaramerkki. Räikeän punainen pipo! Lätsä. Sellainen lättänä, päätä myötäilevän mallinen. Niin, sen miehen kuvaamat otukset tulivat siinä sitten mieleeni kaikessa hiljaisuudessa, ja helevata soikoon, oma vimmattu kauhomiseni alkoi muistuttamaan ilmeisestikin samalla uimisen tapaista liikuntamuotoa sillä tunsin lopulta kyseisen maratoonini lopussa kuinka liidin pitkin veden pintaa, kevyesti ja sulavasti. Ja etenin silti vauhdilla! Homma toimi. Homma tavoitti huippunsa, kliimaksin - Jaakko Teppoa lainaten: ”henkisen orgasmin” - viimeistään siinä vaiheessa, kun katseeni jähmettyi tuijottamaan hypnoottisesti edessäni lilluvia kevyitä aallokkoja, siinä samalla, kun etenin altaan päästä päähän täysin huomaamattomasti. Ja kaiken tämän keskellä huomasin lisäksi sen, että uimaveteni väri oli kirkkaitten neonvalojen loisteessa lähes samoissa väreissä kuin mihin olin joskus vuosia sitten tottunut satunnaisilla aurinkomatkoillani, merta ihmetellessäni.

Kunnes sitten... Se tonni tuli täyteen ja minä lähdin saunaan, pesydyin, pyyhkeydyin, pukeuduin, otin lopulta vielä takkinikin naulasta ja kiitin kassalla kyseisestä palvelusta. Virkistävästä sellaisesta. Mutta oudosta. 

-Pappi Ahtonen- 27.11.2013 / Elämää SaliArskan silmin

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Me kolme & mörkö

-Varoitus: Tämä tarina on tosi ja voi aiheuttaa oikukkaita olotiloja lukijalleen-

Tarina alkaa...

Ilma oli jo hämärtynyt ja päivä kääntynyt selvästi iltaan. Ei ollut vielä kuitenkaan niin ilta, että jokapäiväisen koiria varten omistetun ajan olisi voinut hyvillä mielin unohtaa tältäkään päivältä.
Ilma oli kuitenkin järkyttävän surkea. Ikkunasta katsottuna vettä, sumua ja usvaa lähes kaikkialla silmän kantamattomiin. Toisin sanoen, oli täysin selvä juttu sen suhteen ettei ulkona viihtynyt Erkkikään ilman kunnollisia sadevaatteita, joita taas itseltäni ei tahtonut löytyä etsimälläkään. Sentään tummansininen sadetakki siinä välivarastossa rötkötti huppu vinossa kumisaappaita kaverikseen vaatien. No, sellaisia sadetta kestäviä huopikkaita en tietenkään tällä hetkellä omista, vain sellaiset neonvihreät kesälenkkarit jotka on tarkoitettu aivan toisenlaiseen ulkoilukäyttöön. Näin ollen oli vain jälleen kerran tuumattava, että näillä mennään. Ja niinhän sitä lähdettiinkin. Minä ja kaksi parasta koirakaveriani.

Ennen lähtöä olin kuitenkin pukeutumisen lisäksi ehtinyt tormistautua ajatuksella, että illan ulkoilulenkki voisi sitenkin olla ehkä hieman astetta pidempi. Tähän arvaamatomaan ajatukseen saattoi vaikuttaa jossain määrin toki osaltaan se, että kyseisen asian suhteen olin saanut pientä vihiä kyseisen päivän aamulla ns. paremman puoliskon suunnalta, (by the way - missä sanakirjassa on määritelty sana ”parempi puolisko” ja mitä sillä oikein tarkoitetaan?!). No, eniveis, jatkoin lenkille lähtöni valmistelua loppuun ja kiristelin mustan villapiponi päälle noin puoli vuotta sitten valmistumislahjaksi saadun, hemmetin hienon ja arvokkaan tuntuisen otsalampun valaisemaan minun ja koirieni tulevaa illan latua jossain tuolla... Mainittakoon vielä, että ilta oli jo tässä vaiheessa vaipunut täysin synkkyyteen sen sysimustan värin perusteella ja järkyttävän usvan lisääntymisen myötä. Itselläni kuitenkin vielä tässä vaiheessa ajatus ja mieli olivat lähes yhtä kirkkaana kuin halogeenivalo voi parhaimmillaan olla!

Siitä se reissu sitten lopulta alkoi. Pidemmän iltalenkin vuoksi molemmat isokokoiset koirani pakkautuivat hyvillään omat heijastinliivit päällänsä autoni takakonttiin, joka ei ehkä ole maailman tilavin ja sopivin tuon kokoisilla koirille, mutta silti asiansa ajava kuitenkin. Olimme noin puolen tunnin ajomatkan jälkeen ajaneet niin paljon, että saavuimme pisteeseen x. Paikkaan, joka oli tuttu jo vuosien takaa. Valoisina päivinä paikan maisemat olivat varsin avarat. Syvien metsien niin mahtavasti reunustama, hiekkadyynejä ja teitä ristiin rastiin sekoittava kokonaisuus. Mutta nyt oli matkalaisten päällä kuitenkin jo synkkä ja myrskyinen yö. Tietyllä tavalla jotenkin pirun painostava ilma, vaikkakin leuto sellainen. Tästä kaikesta kertoi muun muassa suusta ulos päässyt ilma joka höyrysi harmaana savuna otsalampun luoman valokeilan keskellä. Ja se valokeila. Se oli kapea siinä kaiken pimeyden keskellä. Pimeys muodosti avaruuden.

Eihän meillä pojilla ollut hätää kun lähdettiin kiertämään ja kaartamaan ensimmäisiä paikan kusimutkia. Koirat kirmasivat juoksulaukkaan niin innoissaan kuin olin lähtiessä kuvitellutkin. Ne säntäilivät onnessaan pitkin leveää tienpohjaa, välillä metsän ja hiekkatöyräiden puolelle ohjautuen. Itselläni oli lähinnä kovin työ pitää koirat vain otsalamppuni luoman valokeilan sisällä ja ottaa välillä muutama ripeämpi askellus mukana pysymisen johdosta. Hihnoilla ei ollut tarkoitus kiusata karvakuonojen menoa, joten ne roikkuivat rennosti käsissäni.

Olimme jo ohittaneet muutamat tutut tienhaarat alueella jossa kulkemista ei koskaan tapahtunut enää tuohon kellonaikaan ohikulkijoiden toimesta. Tästä syystä reippailusta saattoikin hyvillä mielin nauttia, ainoana huolena se, että joku ketturepolainen olisi saattanut jättää joskus vahingossa itsestään jäljen maahan ja koirani olisivat kirmanneet sen perässä kauas pois, teille tietämättömille. Näin en kuitenkaan odottanut käyvän. En edes siitä huolimatta, että vain liian vähän aikaa sitten toinen, nuorempi ”pojistani”, oli ollut kadoksissa toisessa metsässä kolmatta tuntia, löytyen lopulta suurehkon etsintäpartion avustuksella. Riskibisnestä suosimatta jatkoimme kuitenkin matkaa pimeydessä. Mielessäni alkoi yhä enemmän pilkahdella kammoksuva ajatus siitä miten hommat voisivatkaan päättyä siinä vaiheessa jos ladattavasta otsalampustani yht`äkkiä päättäisikin loppua tuo niin kirkas virtanen! Tulisikohan sitten hätä?

No ei tullut hätä, koska suuntasin jälleen ajatukseni pelkästään koirieni hyvinvointiin jota kyseisen märän ja mutaisen ulkoilun piti niin kovasti parantaa. Kunnes sitten. Oltiin jo sen verran etäämpänä kaikesta ja takana oli monta mutkaa ja poikkenevaa tien haarautumista, että aloin jo ihan tosissani miettimään, että olihan tämä reitti kokonaisuudessaan nyt niin tuttu, että ongelmia ei tulisi missään vaiheessa, etenkään siinä vaiheessa kun autolle takaisin päin kääntyminen ja suuntaaminen tulisi jälleen ajankohtaiseksi. Mutta eipä sitä ehtinyt viittä kertaa enempää matkan aikana pohtia kun nuorempi isokokoisista koirista otti jonkinlaisen eteenpäin kyyristyvän, tiukan asennon. Ja vaikka kyseinen koira onkin vielä niin hölmö verrattuna esimerksi kaverina kulkevaan vanhempaan isäänsä niin nyt sen varsin heittelevästä pentuluonteesta ei ollut tietoakaan! Sen otteet olivat päättäväiset. Jo sadasosasekunnissa tunsin kuinka olin kokenut tietyllä tavalla saman tapaisen tilanteen vuosia sitten, jo edesmenneen koirani kanssa eräällä metsäretkellä päivän valossa. Mutta nyt oli eri paikka, aika, totaalisen pimeä ja aivan liian hiljaista. Jonkun perkeleen siellä jossain oli selvästikin lymyiltävä!

Juuri ennen kyseistä kokonaistilannetta olin napannut surkean kännykkäkamerani taskusta ja päättänyt kokeilla voisiko pimeässä saada edes jonkinlaista siistiä kuvaa otsalamppuni loisteessa, iloisesti liikkuvista koirista heijastinliivit päällä. No, varmaan olisi voinut saadakin, ellei juuri sillä samalla sekunnilla, kun ryhdyin ottamaan kuvaa koiristani, olisi myös vanhempi koirani osallistunut nuoremman koiran aloittamaan murinaan järkyttävän matalalla haukunnalla. Molemmat koiristani kyyristelivät vuoron perään kuulostellen ja katsoivat horisonttiin ikään kuin jotain nähden, mutta varmasti asioita vaistoen. Olin sanaton, mutta vain hetken. Aloin jonkinlaisen epämääräisen käskytyksen ”pojilleni” etteivät ne vain olisi karanneet uteliaisuuttaan kohti vierasta asiaa. Koirien haukunta yltyi yltymistään ja minun soperrukseni perus käskytyksen - kuten paikalla pysymisen ja luokse tulon - suhteen alkoi olla varsin hätäisellä pohjalla. Onnekseni molemmat koirat tyytyivät lopulta tarkistamaan tilannetta paikoiltaan ja sain hivutettua käteni molempien karvaturrien kaulapantojen sisään tiukaan otteeseen. Tämän jälkeen edettiinkin seuraavasti: hihnat kiinni, koirille tiukka käsky ”mennään”, itsellä täyskäännös tangentin suuntaan, päälle tyhjä katse ja kuulostelua taakse päin, juoksuaskelia lisäten, välillä myös hätäisesti taakse päin vilkuillen! Aiemmin otsassani niin energisenä loistanut ja tietäni selkeästi valaisseen otsalampun valo oli yht`äkkiä vain taivaalle kajastustaan luova kehno halo! Se ei meinannut millään löytää sopivaa valaistusta kohti turvapesäkettä, rakasta das autoani!

Matkasimme koirieni kanssa juoksujalkaa rapa roiskuen, metri metriltä kiinnekohtaamme lähestyen, monta tuttua kaarretta ohittaen, pelonsekaiset vilkuilut taakseni luoden. Samalla ehdin ihmetellä kovastikin miten koiria voi yhä edes kiinnostaa mikä siellä takana mahdollisesti seuraa meitä poloisia? Itselleni sillä, mitä takanani oli, ei ollut enää mitään merkitystä, vain sillä oli merkitystä mitä edestäni löytyisi, kaupungin valojen katveesta. Ainut huono puoli olikin sitten siinä, että autolle saavuttuamme ylimääräisistä lisävaloista ei ollut edelleenkään tietoa. Pimeys vei edelleenkin voiton.

Toisaalta, olin siinä samalla todella ylpeä hyväkuntoisista koiristani jotka jaksoivat mukisematta juosta rinnallani kyseiseen turvapaikkaan, heidän varmaankin samaan aikaan isäntänsä heikompaa kuntoa ihmetellen...(tunnustan, pari viime viikkoa on jäänyt hieman liian vähälle aerobiselle, mutta takaisin tarinaan)...aukaisin autoni takakontin ja usutin mustanpuhuvat koirani heidän omille paikoilleen johon tiukan komennuksen jälkeen suostuivatkin varsin helposti. Välittömästi tämän jälkeen kirmasin itseni etupenkille auton käynnistykseen ja löin varalta pitkät päälle sekä tööttäsin riikkarilla varoituksen sanan pimeyteen! -Mullekaan ei **ttuilla- :)?

Siitä sitten lopulta otsalla kiiluvaa halogeenivaloa nopeasti sammuksiin, samalla muutama harkittu vilkuileva katse takapenkin molemmin puolin - siltä varalta ettei siellä nyt sattuisi istumaan joitakin ylimääräisiä humanoideja vapaamatkustajina mukanani kaupungin sykkeeseen - pakki päälle sekä toivomuksen heittäminen ilmaan siitä, ettei peruuttamisenkaan aikana takanani sattuisi olemaan mitään ylimääräistä, ja viimein nasta lautaan ykkösen kautta. 

Oi ihanaa ihmistenmaata, niin kauniiden katuvalojen loistehessa edessäni häämötti vihdoinkin armaan kotikaupunkini keskusta, Joensuu Rock Cityssä! 

Selvitäkseni tästä kaikesta kokemasta kauheudesta ja minimoidakseni mahdolliset jälkitraumat, suunnistin kyseisen retken päätteeksi lähelläni sijaitsevaan markettiin, lunastin muutaman pehmeän kuohuvan ja kipusin tönössäni saunan lempeään lämpöön! Kyllä koirailu on kivaa...ja pimeä herkistää mukavasti aistit ;)

-Pappi Ahtonen- 24.11.2013