-Varoitus: Tämä tarina on tosi ja voi
aiheuttaa oikukkaita olotiloja lukijalleen-
Tarina alkaa...
Ilma oli jo hämärtynyt ja päivä
kääntynyt selvästi iltaan. Ei ollut vielä kuitenkaan niin ilta,
että jokapäiväisen koiria varten omistetun ajan olisi voinut
hyvillä mielin unohtaa tältäkään päivältä.
Ilma oli kuitenkin järkyttävän
surkea. Ikkunasta katsottuna vettä, sumua ja usvaa lähes kaikkialla
silmän kantamattomiin. Toisin sanoen, oli täysin selvä juttu sen
suhteen ettei ulkona viihtynyt Erkkikään ilman kunnollisia
sadevaatteita, joita taas itseltäni ei tahtonut löytyä
etsimälläkään. Sentään tummansininen sadetakki siinä
välivarastossa rötkötti huppu vinossa kumisaappaita kaverikseen
vaatien. No, sellaisia sadetta kestäviä huopikkaita en tietenkään
tällä hetkellä omista, vain sellaiset neonvihreät kesälenkkarit
jotka on tarkoitettu aivan toisenlaiseen ulkoilukäyttöön. Näin
ollen oli vain jälleen kerran tuumattava, että näillä mennään.
Ja niinhän sitä lähdettiinkin. Minä ja kaksi parasta koirakaveriani.
Ennen lähtöä olin kuitenkin
pukeutumisen lisäksi ehtinyt tormistautua ajatuksella, että illan
ulkoilulenkki voisi sitenkin olla ehkä hieman astetta pidempi. Tähän
arvaamatomaan ajatukseen saattoi vaikuttaa jossain määrin toki
osaltaan se, että kyseisen asian suhteen olin saanut pientä vihiä
kyseisen päivän aamulla ns. paremman puoliskon suunnalta, (by the
way - missä sanakirjassa on määritelty sana ”parempi puolisko”
ja mitä sillä oikein tarkoitetaan?!). No, eniveis, jatkoin lenkille
lähtöni valmistelua loppuun ja kiristelin mustan villapiponi päälle
noin puoli vuotta sitten valmistumislahjaksi saadun, hemmetin hienon
ja arvokkaan tuntuisen otsalampun valaisemaan minun ja koirieni
tulevaa illan latua jossain tuolla... Mainittakoon vielä, että ilta
oli jo tässä vaiheessa vaipunut täysin synkkyyteen sen sysimustan
värin perusteella ja järkyttävän usvan lisääntymisen myötä.
Itselläni kuitenkin vielä tässä vaiheessa ajatus ja mieli olivat
lähes yhtä kirkkaana kuin halogeenivalo voi parhaimmillaan olla!
Siitä se reissu sitten lopulta alkoi.
Pidemmän iltalenkin vuoksi molemmat isokokoiset koirani pakkautuivat
hyvillään omat heijastinliivit päällänsä autoni takakonttiin,
joka ei ehkä ole maailman tilavin ja sopivin tuon kokoisilla
koirille, mutta silti asiansa ajava kuitenkin. Olimme noin puolen
tunnin ajomatkan jälkeen ajaneet niin paljon, että saavuimme
pisteeseen x. Paikkaan, joka oli tuttu jo vuosien takaa. Valoisina
päivinä paikan maisemat olivat varsin avarat. Syvien metsien niin
mahtavasti reunustama, hiekkadyynejä ja teitä ristiin rastiin
sekoittava kokonaisuus. Mutta nyt oli matkalaisten päällä
kuitenkin jo synkkä ja myrskyinen yö. Tietyllä tavalla jotenkin
pirun painostava ilma, vaikkakin leuto sellainen. Tästä kaikesta
kertoi muun muassa suusta ulos päässyt ilma joka höyrysi harmaana
savuna otsalampun luoman valokeilan keskellä. Ja se valokeila. Se
oli kapea siinä kaiken pimeyden keskellä. Pimeys muodosti
avaruuden.
Eihän meillä pojilla ollut hätää
kun lähdettiin kiertämään ja kaartamaan ensimmäisiä paikan
kusimutkia. Koirat kirmasivat juoksulaukkaan niin innoissaan kuin
olin lähtiessä kuvitellutkin. Ne säntäilivät onnessaan pitkin
leveää tienpohjaa, välillä metsän ja hiekkatöyräiden puolelle
ohjautuen. Itselläni oli lähinnä kovin työ pitää koirat vain
otsalamppuni luoman valokeilan sisällä ja ottaa välillä muutama
ripeämpi askellus mukana pysymisen johdosta. Hihnoilla ei ollut
tarkoitus kiusata karvakuonojen menoa, joten ne roikkuivat rennosti
käsissäni.
Olimme jo ohittaneet muutamat tutut
tienhaarat alueella jossa kulkemista ei koskaan tapahtunut enää
tuohon kellonaikaan ohikulkijoiden toimesta. Tästä syystä reippailusta saattoikin hyvillä
mielin nauttia, ainoana huolena se, että joku ketturepolainen olisi
saattanut jättää joskus vahingossa itsestään jäljen maahan ja
koirani olisivat kirmanneet sen perässä kauas pois, teille
tietämättömille. Näin en kuitenkaan odottanut käyvän. En edes
siitä huolimatta, että vain liian vähän aikaa sitten toinen,
nuorempi ”pojistani”, oli ollut kadoksissa toisessa metsässä
kolmatta tuntia, löytyen lopulta suurehkon etsintäpartion
avustuksella. Riskibisnestä suosimatta jatkoimme kuitenkin matkaa
pimeydessä. Mielessäni alkoi yhä enemmän pilkahdella kammoksuva
ajatus siitä miten hommat voisivatkaan päättyä siinä vaiheessa
jos ladattavasta otsalampustani yht`äkkiä päättäisikin loppua
tuo niin kirkas virtanen! Tulisikohan sitten hätä?
No ei tullut hätä, koska suuntasin
jälleen ajatukseni pelkästään koirieni hyvinvointiin jota
kyseisen märän ja mutaisen ulkoilun piti niin kovasti parantaa.
Kunnes sitten. Oltiin jo sen verran etäämpänä kaikesta ja takana
oli monta mutkaa ja poikkenevaa tien haarautumista, että aloin jo
ihan tosissani miettimään, että olihan tämä reitti
kokonaisuudessaan nyt niin tuttu, että ongelmia ei tulisi missään
vaiheessa, etenkään siinä vaiheessa kun autolle takaisin päin
kääntyminen ja suuntaaminen tulisi jälleen ajankohtaiseksi. Mutta
eipä sitä ehtinyt viittä kertaa enempää matkan aikana pohtia kun
nuorempi isokokoisista koirista otti jonkinlaisen eteenpäin
kyyristyvän, tiukan asennon. Ja vaikka kyseinen koira onkin vielä
niin hölmö verrattuna esimerksi kaverina kulkevaan vanhempaan
isäänsä niin nyt sen varsin heittelevästä pentuluonteesta ei
ollut tietoakaan! Sen otteet olivat päättäväiset. Jo
sadasosasekunnissa tunsin kuinka olin kokenut tietyllä tavalla saman
tapaisen tilanteen vuosia sitten, jo edesmenneen koirani kanssa
eräällä metsäretkellä päivän valossa. Mutta nyt oli eri
paikka, aika, totaalisen pimeä ja aivan liian hiljaista. Jonkun
perkeleen siellä jossain oli selvästikin lymyiltävä!
Juuri ennen kyseistä
kokonaistilannetta olin napannut surkean kännykkäkamerani taskusta
ja päättänyt kokeilla voisiko pimeässä saada edes jonkinlaista
siistiä kuvaa otsalamppuni loisteessa, iloisesti liikkuvista koirista
heijastinliivit päällä. No, varmaan olisi voinut saadakin, ellei juuri
sillä samalla sekunnilla, kun ryhdyin ottamaan kuvaa koiristani,
olisi myös vanhempi koirani osallistunut nuoremman koiran
aloittamaan murinaan järkyttävän matalalla haukunnalla. Molemmat
koiristani kyyristelivät vuoron perään kuulostellen ja katsoivat
horisonttiin ikään kuin jotain nähden, mutta varmasti asioita
vaistoen. Olin sanaton, mutta vain hetken. Aloin jonkinlaisen
epämääräisen käskytyksen ”pojilleni” etteivät ne vain olisi
karanneet uteliaisuuttaan kohti vierasta asiaa. Koirien haukunta
yltyi yltymistään ja minun soperrukseni perus käskytyksen - kuten
paikalla pysymisen ja luokse tulon - suhteen alkoi olla varsin
hätäisellä pohjalla. Onnekseni molemmat koirat tyytyivät lopulta
tarkistamaan tilannetta paikoiltaan ja sain hivutettua käteni
molempien karvaturrien kaulapantojen sisään tiukaan otteeseen.
Tämän jälkeen edettiinkin seuraavasti: hihnat kiinni, koirille
tiukka käsky ”mennään”, itsellä täyskäännös tangentin suuntaan,
päälle tyhjä katse ja kuulostelua taakse päin, juoksuaskelia lisäten, välillä myös
hätäisesti taakse päin vilkuillen! Aiemmin otsassani niin energisenä loistanut
ja tietäni selkeästi valaisseen otsalampun valo oli yht`äkkiä vain
taivaalle kajastustaan luova kehno halo! Se ei meinannut millään
löytää sopivaa valaistusta kohti turvapesäkettä, rakasta das
autoani!
Matkasimme koirieni kanssa juoksujalkaa
rapa roiskuen, metri metriltä kiinnekohtaamme lähestyen, monta
tuttua kaarretta ohittaen, pelonsekaiset vilkuilut taakseni luoden.
Samalla ehdin ihmetellä kovastikin miten koiria voi yhä edes
kiinnostaa mikä siellä takana mahdollisesti seuraa meitä poloisia?
Itselleni sillä, mitä takanani oli, ei ollut enää mitään
merkitystä, vain sillä oli merkitystä mitä edestäni löytyisi,
kaupungin valojen katveesta. Ainut huono puoli olikin sitten siinä,
että autolle saavuttuamme ylimääräisistä lisävaloista ei ollut
edelleenkään tietoa. Pimeys vei edelleenkin voiton.
Toisaalta, olin siinä samalla todella ylpeä hyväkuntoisista
koiristani jotka jaksoivat mukisematta juosta rinnallani kyseiseen
turvapaikkaan, heidän varmaankin samaan aikaan isäntänsä
heikompaa kuntoa ihmetellen...(tunnustan, pari viime viikkoa on
jäänyt hieman liian vähälle aerobiselle, mutta takaisin
tarinaan)...aukaisin autoni takakontin ja usutin mustanpuhuvat
koirani heidän omille paikoilleen johon tiukan komennuksen jälkeen
suostuivatkin varsin helposti. Välittömästi tämän jälkeen
kirmasin itseni etupenkille auton käynnistykseen ja löin varalta
pitkät päälle sekä tööttäsin riikkarilla varoituksen sanan pimeyteen! -Mullekaan ei **ttuilla- :)?
Siitä sitten lopulta otsalla kiiluvaa
halogeenivaloa nopeasti sammuksiin, samalla muutama harkittu vilkuileva katse
takapenkin molemmin puolin - siltä varalta ettei siellä nyt
sattuisi istumaan joitakin ylimääräisiä humanoideja
vapaamatkustajina mukanani kaupungin sykkeeseen - pakki päälle sekä toivomuksen heittäminen ilmaan siitä, ettei peruuttamisenkaan aikana takanani sattuisi olemaan
mitään ylimääräistä, ja viimein nasta lautaan ykkösen kautta.
Oi ihanaa ihmistenmaata, niin kauniiden katuvalojen loistehessa edessäni häämötti vihdoinkin armaan kotikaupunkini keskusta, Joensuu Rock Cityssä!
Selvitäkseni tästä kaikesta
kokemasta kauheudesta ja minimoidakseni mahdolliset jälkitraumat,
suunnistin kyseisen retken päätteeksi lähelläni sijaitsevaan markettiin,
lunastin muutaman pehmeän kuohuvan ja kipusin tönössäni saunan lempeään
lämpöön! Kyllä koirailu on kivaa...ja pimeä herkistää mukavasti aistit
;)
-Pappi Ahtonen- 24.11.2013