Niin, että voiko veden kanssa olla
ihminen yhtä? Tätä minä tänään tulin joutessani miettineeksi
tai oikeastaan tämän kysymyksen ääreen oli pakko lopulta
havahtua..."Olla veden kanssa yhtä".
Siis en tässä tarkoita kuitenkaan
esimerkiksi sitä, kun seisot vaikka laiturisi nokassa naama
virneessä ja virtsaat kaarella oman mökkitonttisi lampeen ja olet
sitä kautta veden kanssa niin kuin yhtä, tokikin mitä
ainutlaatuisemmalla tavalla... Tai sitä, kun vaikka tuijotat itseäsi
peilinkuvastimesta lapsesi kastemaljan äärellä ja upotat lopulta
oman naamasi kyseiseen ämpäriin ja olet tätä kautta ikään kuin
veden kanssa yhtä... Enkä tarkoita kyllä oikeastaan sitäkään,
kun vaikkapa hyppäät talvipakkasella ilkosillasi ikiroudan keskelle
tehtyyn - liian pieneen - reikään lumikinosten keskellä,
kansankielellä avannoksi kutsuttuun aukkoon. Ja olet sitä kautta
lopulta yhtä...
Tarkoitan oikeastaan vain sitä hetkeä,
kun ihminen on suorittamassa tuota pyhää, viikottaista
räpiköintirituaaliaan kaiken kansan keskuudessa, kaupungin
tarjoamien palveluiden äärellä, uimahallissa. Siellä tämä
ihmetys sai tänä päivänä omalla kohdallani alkunsa. Täysin
normaalin viikon alkuun sijoittuvan kylmäkäynnistyksen lomassa.
Olin uinut rintauintia jälleen lähes tonnin, luonnollisestikin
nopeasti juoksevaa aikaa vastaan, mahdollisimman ripeästi, kunnes
viimein, viimeisen sadanviidenkymmenen metrin kohdalla pääni
sisällä alkoi tapahtua jotain merkillistä tai vähintäänkin
mullistavaa. Mielessäni alkoi pyöriä Jacques Cousteaunkin kuvaamat
merenelävät kuten rauskut ja merikilpikonnat sekä muut nilviäiset
omassa elementissään vedessä...
Oli sillä vanhalla herrasmiehellä
muuten aikoinaan varsin tunnistettava ja veikeä tavaramerkki.
Räikeän punainen pipo! Lätsä. Sellainen lättänä, päätä
myötäilevän mallinen. Niin, sen miehen kuvaamat otukset tulivat
siinä sitten mieleeni kaikessa hiljaisuudessa, ja helevata soikoon,
oma vimmattu kauhomiseni alkoi muistuttamaan ilmeisestikin samalla
uimisen tapaista liikuntamuotoa sillä tunsin lopulta kyseisen
maratoonini lopussa kuinka liidin pitkin veden pintaa, kevyesti ja
sulavasti. Ja etenin silti vauhdilla! Homma toimi. Homma tavoitti
huippunsa, kliimaksin - Jaakko Teppoa lainaten: ”henkisen orgasmin”
- viimeistään siinä vaiheessa, kun katseeni jähmettyi
tuijottamaan hypnoottisesti edessäni lilluvia kevyitä aallokkoja,
siinä samalla, kun etenin altaan päästä päähän täysin
huomaamattomasti. Ja kaiken tämän keskellä huomasin lisäksi sen,
että uimaveteni väri oli kirkkaitten neonvalojen loisteessa lähes
samoissa väreissä kuin mihin olin joskus vuosia sitten tottunut
satunnaisilla aurinkomatkoillani, merta ihmetellessäni.
Kunnes sitten... Se tonni tuli täyteen
ja minä lähdin saunaan, pesydyin, pyyhkeydyin, pukeuduin, otin
lopulta vielä takkinikin naulasta ja kiitin kassalla kyseisestä
palvelusta. Virkistävästä sellaisesta. Mutta oudosta.
-Pappi Ahtonen- 27.11.2013 / Elämää SaliArskan silmin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti