Yöjuoksu. Tuo
urheilullinen tempaisu joka toisinaan tarkoittaa myös nimensä
veroisesti sitä, että pimeää juostaan ylväänä karkuun. Syystä
tai toisesta. Savanneillahan kohteen kirittäjänä toimii arvatenkin
usein kebardin kaltainen loikkajussi, mutta meillä suomessa tätä
tointa hoitaa usein karhunomainen lökäpöksy. Jos kuka metsään
sattuu eksymään. Koiria vauhtiin piiskaavat usein lähinnä pillit
ja luut. Ihmiskunnan keskuudessa vauhdin antajina toimivat sekä
edellä mainitut eläimelliset lajit että useimmiten myös
toisenlaiset ”padit” - eritoten, jos kyseessä on iltajamit - yön
pimeydessä, sen siimeksessä.
Mutta mielikuvitus lienee
kuitenkin yksi suurimmista liikuttajista kautta eliökunnan,
ylipäätään. Varsinkin syksy- ja talviaikaan yleisesti vallitseva
atmosfääri, synkkä ympärivuorokautinen kaamos, voi tehdä hallaa
erityisesti ihmismielen pimeissä sopukoissa. Voi käydä esimerkiksi
niin, että kokonainen vuori muuttuu yht`äkkiä eläväksi
olennoksi. Näin oli kerran päässyt käymään jossain päin
maailmaa. Ainakin eräs lehti siitä näin tiesi kertoa. Kokonainen
suuri joukko ihmisiä oli kauhistellut moista asiaa yhdellä kertaa!
Niinpä niin... Päivällä nauratti ja pimeällä hirvitti.
Mutta niin myös oma
mieleni teki tepposet kerran, kun matkasin omien koirieni kanssa
pimeässä, keskellä hyytävän jäätävää korpimetsää. Olenkin
tätä nykyä sitä mieltä, että siinä vaiheessa, kun männynkäpy
alkaa muistuttamaan mammuttia, on ehkä suositeltavampaa suunnata
jonnekin muualle päin, kuin eteenpäin, kohti pilkkopimeätä
metsää.
Ei nimittäin ole kovin
mieltä piristävää elää siinä hetkessä, kun mielessä alkaa
soida erilaisten yhtyeiden vaietut virret. Silloin Peer Gunt laulaa:
”Spooky man is coming” ja Sentencedin myötä katsahdetaan kohti
sysimustaa taivasta ja hurrataan sanoilla: ”Dead moon is rising”.
Saunara kaivaa syvää monttua suruhautaan ja Charisma toivottaa
vielä loppujen lopuksi tervetulleeksi kolmen kuusen kylän
katveeseen.
Siinä alkaa äkkiä
hienhaju kutittamaan nokkaa! Ei haise jäätävän pakkasilman ylös
nostattama lakritsainen tuoksu enää nenässä, eikä soi vesivehmaan jenkka korvien välissä. Tuolloin äärimmäisyyksien
lomassa - pihkaisten havupuiden katveessa, vesisumun keskellä -
primitiivisten asioiden äärellä, ei nouse yleensä mieleen muuta
kuin yksi perimmäinen kysymys: Miten
perh...ssa ne motokuskit, ynnä muut majakanvartijat, pärjäävät - ”tuolla
jossain”?
-Pappi Ahtonen-
pappipakinoi.blogspot.fi
facebook.com/pappiahtonenpakinoi
facebook.com/pappiahtonenpakinoi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti