sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Yöjuoksu

Yöjuoksu. Tuo urheilullinen tempaisu joka toisinaan tarkoittaa myös nimensä veroisesti sitä, että pimeää juostaan ylväänä karkuun. Syystä tai toisesta. Savanneillahan kohteen kirittäjänä toimii arvatenkin usein kebardin kaltainen loikkajussi, mutta meillä suomessa tätä tointa hoitaa usein karhunomainen lökäpöksy. Jos kuka metsään sattuu eksymään. Koiria vauhtiin piiskaavat usein lähinnä pillit ja luut. Ihmiskunnan keskuudessa vauhdin antajina toimivat sekä edellä mainitut eläimelliset lajit että useimmiten myös toisenlaiset ”padit” - eritoten, jos kyseessä on iltajamit - yön pimeydessä, sen siimeksessä.

Mutta mielikuvitus lienee kuitenkin yksi suurimmista liikuttajista kautta eliökunnan, ylipäätään. Varsinkin syksy- ja talviaikaan yleisesti vallitseva atmosfääri, synkkä ympärivuorokautinen kaamos, voi tehdä hallaa erityisesti ihmismielen pimeissä sopukoissa. Voi käydä esimerkiksi niin, että kokonainen vuori muuttuu yht`äkkiä eläväksi olennoksi. Näin oli kerran päässyt käymään jossain päin maailmaa. Ainakin eräs lehti siitä näin tiesi kertoa. Kokonainen suuri joukko ihmisiä oli kauhistellut moista asiaa yhdellä kertaa! Niinpä niin... Päivällä nauratti ja pimeällä hirvitti.

Mutta niin myös oma mieleni teki tepposet kerran, kun matkasin omien koirieni kanssa pimeässä, keskellä hyytävän jäätävää korpimetsää. Olenkin tätä nykyä sitä mieltä, että siinä vaiheessa, kun männynkäpy alkaa muistuttamaan mammuttia, on ehkä suositeltavampaa suunnata jonnekin muualle päin, kuin eteenpäin, kohti pilkkopimeätä metsää.

Ei nimittäin ole kovin mieltä piristävää elää siinä hetkessä, kun mielessä alkaa soida erilaisten yhtyeiden vaietut virret. Silloin Peer Gunt laulaa: ”Spooky man is coming” ja Sentencedin myötä katsahdetaan kohti sysimustaa taivasta ja hurrataan sanoilla: ”Dead moon is rising”. Saunara kaivaa syvää monttua suruhautaan ja Charisma toivottaa vielä loppujen lopuksi tervetulleeksi kolmen kuusen kylän katveeseen.

Siinä alkaa äkkiä hienhaju kutittamaan nokkaa! Ei haise jäätävän pakkasilman ylös nostattama lakritsainen tuoksu enää nenässä, eikä soi vesivehmaan jenkka korvien välissä. Tuolloin äärimmäisyyksien lomassa - pihkaisten havupuiden katveessa, vesisumun keskellä - primitiivisten asioiden äärellä, ei nouse yleensä mieleen muuta kuin yksi perimmäinen kysymys: Miten perh...ssa ne motokuskit, ynnä muut majakanvartijat, pärjäävät - ”tuolla jossain”?

 
-Pappi Ahtonen-
pappipakinoi.blogspot.fi
facebook.com/pappiahtonenpakinoi

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti