Ihmettelinpä
tuossa yhden kerran saavuttuani erittäin kohmeisen matkanteon
jälkeen suuren suureen pallohalliin, sen värikästä näkyä ja
tunnelmaa. Pitkiä, pätkiä, levveitä (kainuulaisittain), laihoja,
pyöreitä, soikeita, suoria, venkuloita, mustia, valkeita,
pörröisiä, suorakutrisia, lyhyen mallin omaavia, raivokkaita,
nauravia, velmuilevia, totisia, mietteliäitä, tuumailevia,
ihmetteleviä, surullisia, apaattisia, yllättyneitä, pyytäviä,
päättäväisiä, aapailevia, silmin nähden tyytyväisiä ja
iloisia otuksia pitkin poikin, ympäri hallin laipioita. Kaikkea
edellä mainittua edustavat nuo elävät olennot koirafestareilla.
Paikassa, jonne
porukkaa kokoontuu niin Joensuusta, Mikkelistä, Kuhmosta,
Tampereelta, Helsingistä, Kuusamosta, Tukholmasta, Tallinnasta,
Petroskoista, Sotkamosta, Utsjoelta, Turusta kuin Poristakin, siis
kaikkialta ympäri telluksen, muttei sentään koko universumin.
Paikalla voit tavata kaikenkarvaisia tallustelijoita joilta kaikilta
löytyy omat yksilökohtaiset tarkoitusperänsä olla osa suurta
tapahtumaa.
Osa on tullut
voittamaan, osa koittamaan, yksi on tullut katsomaan ja toinen vain
paikalle eksynyt turisti. Mutta meininkiä on väkisinkin, ja
varsinkin, kun yksi jos toinenkin puskee koko ajan eteenpäin
kapeissa väliköissä hallin uumenissa tuhatta ja sataa. Kulkeminen
voi olla ajoittain ahdastakin sillä häkit ja erilaiset kojut ovat
muokanneet avomaastoon radat joita pitkin voi koittaa uida virran
mukana ja suunnistaa lopulta mieleiselleen polulle, kojujen ja kehien
tuntumassa.
Välillä
sivustakatsojaa voi ihan hirvittää hurjimpien vauhtia vierestä
seuratessa. Siinä voi paikoittain nokan edessä havaita vauhdin
hipovan sataa ja älyn puolestaan tasan nollaa (?!). Mutta tämähän
kertoo vain loppujen lopuksi hyvästä draivista ja eteenpäin
menemisen meiningistä. Sitähän sanotaan ettei elämässä pidä
jähmettyä paikoilleen vaan tärkeintä on pysyä jatkuvasti
liikkeessä! Se on viisautta. Se on yksilön kehittymisen edellytys.
Tähän väitteeseen on siis hyvä nojata. Tähän on syytä uskoa.
Itsekin maata
useaan otteeseen kirtäneenä ja kyseisiä festareita kolunneena olen
pistänyt merkille ja todennut yhä uudelleen sen seikan, että suomi
on pieni maa - vaikkakin edelleen ihan pirun pitkä!! Tietty
säännönmukaisuus on silmin nähden vakio näidenkin säännöllisesti
järjestettävien tsempaloiden kohdalla. Aivan kuten muidenkin
harrastuslajien kohdalla joista löytyy niiden oma vannoutunut
kävijäkuntansa.
On aina
mielenkiintoista seurata sivusta puuskuttavia, läähättäviä,
juoksevia, käveleviä, matelevia ja tallustelevia matkalaisia
hihnoihin kytkettyinä. Osa tästä koirafestariporukasta on makkaran
perään, toisia kiinnostaa vain luukojut ja yhtä ei voisi vähempää
kiinnostaa esimerkiksi perässään laahautuvat häkit, jotka
selvästikin tuntuvat turhanpäiväisiltä kapistuksilta
kokonaisvaltaisen nauttimisen ohella. Toisilla vaikuttaa olevan
jonkin sortin alituinen kiire ja hätä päästä kirmaamaan
mahdollisimman joutuin miehittämättömälle maalämpäreelle,
merkattua paikkaa tutkimaan...
Ja puhun nyt siis
kokoajan ihmisistä, koiranäyttelyissä. Jos joku siis sattui
esimerkiksi otsikon mukaan luulemaan muuta, pahoittelen suuresti.
Tosin, myönnettäköön, että koirien käsitteleminen olisi
tietysti kyseisen otsikon alla ollut varsin herkullista ja jopa
luontevaa, mutta saakoon karvaturrit nyt tältä erää ikään kuin
sivurooliin ja jääkööt nyt rauhassa ihmisten kirjon ja heidän
tapojensa varjoon. Olen nimittäin havainnut, että tämän roduista
jaloimman (ihmisen) sisään mahtuu selkeästi yhtä monta erilaista
persoonallisuutta ja luonnetta kuin vaikkapa koirarotuihin
verrattuna. Ihmisten monimuotoisuus korostuu loppujen lopuksi varsin
helposti, ja uskaltaisinpa jopa väittää, että miltei helpomminkin
kuin koiraolentojen kohdalla.
Ehkäpä ovelinta
näiden festaritohinoiden keskellä on huomata, että usein - tai
oikeastaan pääsääntöisesti aina – juuri koirat ovat niitä
kaikkein levollisimpia olentoja tapahtuman aikana, kaikesta
hälinästä ja tohinasta riippumatta. Muilla, siis ihmisillä,
löytyy kyllä kiirettä, häsellystä ja härdelliä koko ajan
vallan riittävästi. Onneksi tapahtumapaikoilla on kuitenkin aina
olemassa ne samat seitsemän tekijää jotka onnistuvat hillitsemään
väestön turhan kiihkeää toimintaa ja säännöstelevät
kokjonaismassan muodostamaa yhteistä kaaosta sopivasti. Näitä ovat
kello, tuomarit, toimitsijat, ohjelmavihkot, järkkärit sekä aina
yhtä maittavasti ruuanhimoa tyydyttävät kärkkärit, eli suomeksi
sanottuna polttavan kuumasti höyryävät grillimakkarat ja tietysti
kermainen kahvi!
Ihmisten
ajanhallintataidoistako lie loppuunsa kyse vai mistä, mutta se
lienee kuitenkin varmaa, että koirat eivät taida loppujen lopuksi
itse edes niin välittää tulevatko kyseisissä skaboissa
viidensiksi, toisiksi tai edes lähellekkään kärkikymmenikköä.
Ne taitavat vain lähinnä nauttia tapahtumasta. Ja hyvä niin.
Vähemmän minä olen niillä stressiä havainnut, kun ihmisillä
taas... No, heillä täytyy olla omat yksilökohtaiset paineensa.
Mutta ehkäpä
tähän loppuun voisi olla paikallaan kertoa vielä yksi omakohtainen
kokemus rakkaan koiraharrastuksen(i) parista jolloin koirafestareiden
taika aukeni edessäni varsin konkreettisessa muodossa. Tämä
tapahui useita vuosia sitten. Kyseisenä ajankohtana vietettiin
kuumaakin kuumempaa kesäpäivää jolloin muun muassa aurinko teki
tehtävääsä ja pakotti lähes kaikki ihmiset ulos rakennuksistaan
nauttimaan luonnon kauneudesta. Kohdallani tämä tarkoitti
konkreettisesti Joensuun ravirataa jonne koirafestarit oli pystytetty
koko komeudessaan viikonlopun ajaksi - kuten usein on tapana
näyttelyviikonlopun olessa kyseessä. Siinä sitten kyseistä
paikkaa kohti (keltanokkana) taapertaessani pohdin kovasti mahtaisiko
kyseinen paikka tarjota itselleni mitään sen kummempaa viihdykettä.
Itse kun olin vielä niin kovin kokematon ja tietämätön tapahtuman
täsmällisestä sisällöstä. Siinä oltiin ikään kuin pappia
kyydissä...
Lähtökohtaisesti
kuvittelin, että koirafestarit ovat pelkästään totaalisen
kuivakkaita ”akkojen hömpötyksiä”, trimmattuine pikku
puudeleineen. Noh, olihan siellä toki silloinkin runsaasti
puudeleita ja naisia (eri sortin rotuja) liikenteessä, mutta sitten
eteeni käveli se edellä mainittu SUURI ilmestys joka mullisti
ajattelutapani kyseistä tapahtumaa kohtaan, lopulta täysin. Aivan
ensiksi, paikalla saavuttuani, havaitsin kuinka väenpaljous oli
sankkaa kuin sumu eikä ihmismassasta tahtonut erottaa yksilöitä
toisistaan. Mutta lopulta havaitsin väen paljouden keskeltä yhden
naisen joka käveli vastaani siististi pukeutuneena – ehkä jopa
hieman ylipukeutuneena – ja hänen takanaan kolisi iso ja raskas
koiranhäkki, omine renkaineen, sekä MIES, jonka nokka oli punainen
kuin paloauto. Ja tämän kyseisen miehen ilme oli vain lievästi
sanottuna tuskainen! Edellä mainittu vedettävä kärry oli hänelle
liikaa.
Miehen
askelluksesta muistan lisäksi sen ettei se ollut järin rivakka ja
hänen etukumaransa oli erityisen selvästi havaittavissa - tosin
mikä lienee ollut edellisen illan telttakylän merkitys tähän...
Oli miten oli, loppujen lopuksi juuri tämä näky tarjosi minulle
sen huojentavan oivalluksen, että kyseiset festarit olivat kaiken
kansan juhla! Juhla, jossa jokaisen kansalaisen olisi mahdollista
nauttia ja ottaa tapahtumasta itsellensä juuri se nautinto jonka
sattuu kohdallansa parhaaksi näkemään.
Nyt, ja erityisesti
näin vuosien kokemusten pohjalta, uskallankin väittää, että
koiranäyttelyt ovat selvästiki sekä koirille että ihmisille
paljon enemmän kuin pelkästään ” kuivakkaat buudelinäyttelyt”.
Tämä maailmanlaajuinen harrastaminen vaatii loppujen lopuksi
yhteistä kieltä ihmisten ja koirien kesken. Siinä rodut
sekoittuvat.
-Pappi Ahtonen- 18.1.2014
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti