Lapiokäsi-Eetu - perhosvaikutuksen alaisena

Kerronpa tässä heti alkuun pari netistä bongattua faktaa...

Maailman "luotettavimman", ja ehkä näin ollen myös tieteellisesti paikkansa pitävimmän (?) tietolähteen, Wikipedian, vahvistamana voidaan todeta, että Saksikäsi Edward (Edward Scissorhands) esiintyi yleisölle ensimmäistä kertaa vuonna 1990. Elokuvan ohjasi Burtonin Tim ja Johnny Depp pomppasi oman roolisuorituksensa jälkeen mukavasti framille. Elokuva siis kertoo saksikätisestä Edwardista, joka yrittää elää tavallisten ihmisten kanssa, mutta huomaa olevansa liian erilainen.

(Epäilemättä... Eiköhän tuossa liene jo riittävästi selitystä erilaisuuden suhteen kun on kasvanut Fiskarsit kourien tilalle, tosin näinkin voi käydä, sen tulette vielä huomaamaan...)

Edellä mainitun faktatiedon lisäksi samainen tietolähde paljastaa myös, että uinti on menetelmä, jolla ihmiset ja muut eläimet liikkuvat vedessä. Uimataitoa pidetään ihmisellä synnynnäisenä, mihin perustuu vauvauinti. Muista maaeläimistä muun muassa monet nisäkkäät, matelijat ja eräät linnut osaavat uida ja kaloille uiminen on pääasiallinen liikkumistapa. Johtopäätöksenä tiukkojen alkufaktojen jälkeen voitaneen siis yksinkertaisesti todeta, että kala on erilainen jos se ei osaa uida!

Tiedonlähteiltä altaan reunalle...

Kuinka voikaan käydä siinä tapauksessa, kun ihminen (lue; minä?) joka kuvittelee osaavansa uida, ja vieläpä kohtalaisen hyvin, päättää ottaa käsittelyynsä uuden, hienolta kalskahtavan lajimuodon kylmiltään ja luulee vieläpä pärjäävänsä. Voi käydä kehnosti. Voi nimittäin käydä niinkin heikosti, että ennen kuin varsinainen urheilusuoritus ehtii edes kunnolla saada alkunsa pääsee jo suusta yksi voimakas #”#- alkuinen ”sana” (tokikin vain hiljaa mielessä). Samaan aikaan tapittava, ja selkeästi lasittunut katseeni siirtyy jähmeästi seuraamaan uima-altaan reunoilla temmeltäviä lapsukaisia ja heitä kaitsevia aikuisia. Ja edelleen tästä, vain hetkeä myöhemmin, kyseinen haukankatseeni ohjautuu varovaisesti viereiselle radalle jossa olympiamestareiksi opiskelevat (polvenkorkuiset) polskijat räpiköivät urheasti eteenpäin, nuoren, mutta epäilemättä taidokkaan naisvalmentajansa koutsaamina. Omat aikeeni ovat kuitenkin tässä vaiheessa kokeneet jo selvän kolauksen, jos ei jopa alemmuuskompleksin...

Sitten havahdun! Kasaan itseni ja kysyn hiljaa mielessäni, että näinkö tässä nyt täytyy kuhnuroida kyseisen suorituksen aloittamisen kanssa, varsinkin kun on jo moiseen pisteeseen itsensä saattanut, kovalla työllä psyykannut. Arpa on heitetty. Kohta vedetään perhosta! Eteenpäin...meni sitten syteen taikka saveen (tosin savikkohan se vielä olisi tulevasta tapahtumasarjasta puuttunutkin?!).

Mutta palataanpa vielä pieni hetki ajassa taaksepäin...

Ennen kyseistä isoa ja samalla rohkeaa päätöstäni takana oli jo noin sataviisikymmentä metriä alkulämmittelyä, mielestäni kyvyilleni parhaiten sopivimmalla rintauinnilla. Olin varma, että sen turvin olin onnistunut saavuttamaan optimaalisen alkuverryttelyn tulevia rivakampia vetoja varten...perhosella. Perhosuinnilla, joka lopulta olisi uljasta katseltavaa sekä lapsia kaitsevien aikuisten, kuin myös vaahtosammuttimia paimentavien ohjaajien silmissä!

No. Olisihan se toki voinut ollakin - uljasta - ellei heti ensivetojen koittaessa käsieni paikoille olisi kasvaneet nuo suuren suuret lapiot, Fiskarsit! Perhosvaiskutus oli näin ollen tyrmäävä. Eikä siinä vielä kaikki, sillä välittömästi, aivan heti ensi kauhaisusta alkaen, alkoi kaiken lisäksi jostain syystä Frederik laulamaan pääni sisällä Titanikkia samalla, kun maailmani pimeni sekä silmistä että korvista. Se olikin sitten menoa... kohti Atlantiksen valtakuntaa.

Kun vielä alun perin, ennen varsinaista uintisuoritusta, olin ajatellut lähinnä sen olevan nolointa, että ahterini saattaisi mahdollisesti pomppia tasaisessa rytmissä aallonharjojen kanssa kilpaa, ei tästä asiasta tarvinnut enää sen enempää huolehtia pätkääkään. Ei noussut ahterini ei, vaikka lopulta oikein kovastikin yritin. Lapiot vain kauhoivat ja kaivoivat kaivamistaan, mutta turhaan. ”Vesi on vetinen maaperä” - totesin. Sen tarttumapinta on lähes olematon. Sen sain todeta ja tämän uskoinkin aaltojen alla nopeasti. Umpisukkelo oli tämän ukkelin kohdalla tosiasia.

Mutta enhän minä tätä suoritusta lopulta kuitenkaan ihan yhteen tai kahteenkaan yrityskertaan viitsinyt jättää. En! Lapiohommia tuli kaavittua yhteensä lopulta useampi sata metriä kasaan. Varmasti olisi jäänyt suoritus hieman lyhemmäksikin, mutta kun lopputuloksen kannalta tulee huomioida myös ne kaikki ennakkoon suunnitellulta ”reitiltä” pois ohjautumiseni. Nehän on myös ehdottomasti laskettava mukaan. Näin ollen, ja nimenomaan tämän johdosta, perinteinen kahdenkymmenenviiden metrin altaan mitta päästä päähän ei ollutkaan enää vakio, vaan se oli rutkasti enemmän. Kurssini heilahteli kuin kansantalous konsanaan.

Mutta loppujen lopuksi voidaan miettiä mitä tämä urheilukokemus minulle opettikaan? No ainakin sen, että nyt tiedän miltä myyrästä tuntuu kun se sukeltaa maan alla mullan seassa. Siellä ei varmasti näe, ei kuule! Ei vaikka kuinka yrittäisi. Näin ollen myyränkin elämä voi olla paikka paikoin synkkää ja sen seurauksena on pakko porautua välillä hieman valoisammille apajille. Kuten esimerkiksi meikäläisen takapihalle...keleen myyrät!!

TARINAN PERINPOHJAINEN OPETUS: Uskalla olla erilainen ja kasvata itsellesi Fiskarsit, edes silloin tällöin. Se pitää mielen virkeänä ;)

P.S.

Perhosvaikutuksesta puheen ollen, alla vielä tietolähteen (Wikipedian) selitys sille mitä kyseisellä vaikutuksella tarkoitetaan:

Perhosvaikutus eli perhosefekti (engl. "butterfly effect") on kaaosteoriassa käytetty vertaus siitä, että perhosen siivenisku maapallon toisella puolella voisi saada aikaan myrskyn toisella puolella maapalloa. Laajemmin ja tarkemmin se käsitetään epälineaarisessa järjestelmässä olevaksi ominaisuudeksi, jossa pienet muutokset alkutilassa tai välivaiheissa aikaansaavat suuria muutoksia tapahtumassa. Perhosefektissä kaaoottisuus syntyy kun muutoksen koko ei ole verrannollinen sen määrään vaan erot kasvavat "korkoa korolle", jolloin pienikin muutos tai häiriö voi aikaansaada suuria vaikutuksia.

Ilmiön keksi meteorologi Edward Lorenz, joka vuonna 1961 keksi sääennusteisiin liittyvässä tutkimuksessaan sen, että tulevan säätilan arvioinnissa alkuarvojen pienikin heitto, esimerkiksi pyöristäminen tai pieni häiriö suuntaan tai toiseen aiheuttaa ketjureaktioita, jotka muuttavat lopputuloksen pitkällä tähtäimellä kokonaan erilaiseksi: pienet syyt johtivat suuriin vaikutuksiin. Ilmiötä alettiin kutsua "alkuarvoherkkyydeksi".

Perhosvaikutus tuli tunnetuksi Lorenzin esitelmöidessä tieteellisessä kokouksessa Washington D.C:ssä v. 1972, jossa hän kysyi retorisesti, "Voiko perhosen siipien heilahdus Brasiliassa aiheuttaa tornadon Texasissa ?”

→ Henkilökohtainen mielipiteeni esitettyyn kysymykseen: varmasti voi! 

-Pappi Ahtonen- 2.12.2013 / Elämää SaliArskan silmin